Ala-asteella suurin englannin kielen sanavaraston kartuttaja minulle taisi olla Pet Shop Boys ja Stock- Aitken-Waterman kombon tuotokset. Eikä väliä, vaikkei sanojen kirjoitusasut olleet ihan niin justiinsa, lausuminenhan se tärkeintä on! Ei ihme että nappailin ala-asteen enkun kokeista helposti kymppejä ja olin opettajan lellikki. Eihän minun tarvinnut juuri edes mitään lukea, musiikki opetti niin lausumisen kuin sanajärjestyksetkin.
Lukioon mennessä olin jo kolme vuotta opiskellut ruotsia. Ei sekään nyt niin kamalan vaikeaa ollut, mutta avautui huomattavasti hitaammin kuin enkku. Johtuneeko sitten siitä, että ruotsin kieltä ei ollenkaan niin mycket kuule puhuttavan kuin englantia. Lukiossa minulle kuitenkin tapahtui tuo sama audiollinen ihme kuin ala-asteellakin. Tuli biisi nimeltä Kräm. Tuli bändi nimeltä Kent. Tuli levy nimeltä Verkligen. Ja hieman Kentin jälkeen, kiitos RadioMafian Marginaali -ohjelman, tuli myös yhtye nimeltä Bob Hund.
Pari kuukautta ennen ylioppilaskirjoituksia olin vielä hukassa. Minulle oli lukiossa tullut ruotsin kielen kanssa kriisi. Syy oli pitkälti oma – lusmuilu ja lintsailu kostautui tietämättömyytenä ja ahdistuksena. Kunnes saapui Kent. Sinkkubiisi Kräm sai mukavasti ilma-aikaa RadioMafialla (voi kuinka tuota kanavaa kaipaankaan!). Ihastuin biisiin alkuintrosta lähtien – ja sitten kun kuuli, että tyyppi laulaa ruotsiksi tuli pieni WTF-hetki. Hetken aikaa pohti, että voiko tästä nyt tykätä, onhan nää hei, sentään, niinku, RUOTSALAISIA. Mutta tuota pohdintaa ei kauan kestänyt, kun tajusi miten järkyttävän hyvän biisin nämä mystiset Kentin pojat olivat vääntäneet. Mielenkiinto oli herännyt. Kräm soi ahkerasti koko kevään ajan radioaalloilla. Vuosi oli 1996. Ja mitä enemmän tuota biisiä kuulin, sen enemmän siitä pidin. Se oli täydellinen popahtava rock-kappale. Räjähtävä alku, joka imaisee heti mukaansa. Biisi on lyhyt, intensiivinen, energinen, surullisen kaunis ja samalla jollain lailla mahtipontinen. Aivan kuin nuoruus itse.
Meillä kaikillahan on kokemusta väärin kuulluista biisien sanoituksista. Minulle Kentin Kräm edustaa yhtä ehkä noloimmista väärinkuulemisista, ainakin omassa väärin kuulemisen historiassa. Kräm nimittäin sisälsi lauseen, joka esiintyy jo kappaleen nimessäkin – Kräm (Så Nära Får Ingen Gå). Minä kun, jostakin ihmeen syystä, ajattelin, että kappaleessa lauletaan ”Så närä får ingen korv”. Eli kun menet tarpeeksi lähelle niin et saa makkaraa. Ajattelin kyseessä olleen jonkinlainen ruotsalainen fiksaatio makkaraan – ainahan ne sitä falukorvistaan meuhkaavat. Ja muistoissani koko ylä-asteen Nya Vindaritkin olivat täynnä makkaraviittauksia. Hasse vill ha korv. Med potatismus. Hasse har just ätit en korv. Vill du ha en korv? Ny är det dags för en korv, säger jag! Niin minä sitten päättelin, että se nyt on vaan niitten joku juttu. Että laulakoot nyt sitten vaikka makkarasta, jos biisi kuitenkin on noin hyvä.
Meni kauankin aikaa, ennen kuin tajusin, etteivät he makkarasta laulaneetkaan. Taisin kuulla radiosta toisenkin Kentin kappaleen, ja sen jälkeen olikin jo aika hommata levy. Vasta biisin nimen ihan kunnolla levyn kansiteksteistä tankkaamalla minulle paljastui Totuus. Så nära får ingen gå. Ei "korv". Noh, sattuuhan näitä. Mutta hieman kyllä itseä nauratti. Onneksi en ollut juuri kellekään ehtinyt väittää, mitä biisissä mielestäni lauletaan. SE olisi voinut olla paljon nolompi hetki.
Verkligen oli timanttia alusta loppuun. Se on edelleen yksi kaikkien aikojen lempilevyistäni. Lähes puhkisoitossa se oli vuonna 1997. Kesän soundtrack. Elämäni kesä. Kentin, ja monen muun yhtyeen tahtiin. Hullua rokkielämää. Festareita toisensa perään. Automatkoja vailla tarkkaa päämäärää. Naurua, viinaa, rokkia, miehiä, nuoruuden intoa ja spontaaniutta. Ah, mutta se onkin jo toinen tarina se. Ja itse asiassa, olen nähnyt Kentin livenäkin jo vuonna 1996 Helsingin Kaivopuistossa, Taiteiden yössä. Mutta sekin on toinen tarina.
Ai niin, ne yo-kirjoitukset. Viimeiset kurssit ennen kirjoituksia minulla oli kaksi ruotsin kurssia päällekkäin. Toinen oli jäänyt roikkumaan aiemmin kirjaamistani syistä. Samaan aikaan kuuntelin paljon Kentiä ja herättelin korviani Bob Hundille. Yhtäkkiä, kuin taikaiskusta palikat loksahtivat paikoilleen. Ja minä viimeinkin ymmärsin ruotsin kieltä. Tarkoitan, että minä YMMÄRSIN sitä, sen olemusta. Ja minun mielestäni se oli kaunis kieli. Ainakin Joakim Bergin laulamana. Se oli kuin falukorvia sielulleni.
Nappasin ruotsin YO-kokeesta Eximian.
Kent: Kräm (Så nära får ingen gå)
