Hetki, jolloin annoin sieluni saatanalle (=rock-musiikille)

Syksy 1986, saattoi olla myös 1987. Luultavasti viikonloppu, ehkä kiireetön lauantain iltapäivä. Yksin kotona ja Salorasta raikaa Dingon "Kerjäläisten valtakunta". Muistan, että olin vasta hiljattain innostunut - hittikappaleiden lisäksi - yhtyeestä. Autiotalohan nyt oli kuulunut jokaisen itseään kunnioittavan tytön repertuaariin jo tarhaikäisestä lähtien. Mutta jatkuvan radio- ja kaverisoiton lisäksi vasta nyt kuuntelin Dingoa kokonaisen albumin verran kerrallaan.

Olin lähdössä ulos, naapurirapun Liisa jo odotti pihalla. Päivä taisi olla sateinen, koska minulla oli jo kumisaappaat jalassa. Punaiset, mutta oudon keveät ja hyvät jalassa. Olin tulossa pysättämään musiikin (ja nyt en kuollaksenikaan muista kuuntelinko levyä vai kasettia - muistoissani se oli levysoitin, mutta ko. biisin sijoittuminen A-puolen kärkeen ei tue tarinaani loogisesti... noh oli miten oli), kun "Valkoiset tiikerit" alkoi. Olin varmasti kuullut tuon biisin aikaisemminkin, muttei se ollut herättynyt minussa sen kummempia intohimoja.

Pienen tytön mieltä hämmentäneen intron jälkeen se alkoi - laukkakomppi, joka hiipi sisääni kuin kiemurteleva, salakavala käärme. Jalkateräni alkoi kuin tahtomattaan nytkyä tuon kompin tahdissa. Pian notkuivat polvetkin. Lantio alkoi keikkua ees taas. Kädet alkoivat heilua. Otsa alkoi hietä. Punaiset kumisaappaat alkoivat tampata permantoa kuin kuumeessa. Tanssin. Tanssin kuin viimeistä päivää. Tanssin kuin naapurirapun Liisaa ei olisi ollut olemassakaan, odottamassa minua pihalla. Olin yhtä rytmin kanssa, musiikin kanssa. Antauduin. Annoin musiikin viedä, ottaa kehoni valtaansa. Punaiset kumisaappaani suorastaan sinkoutuivat muovista linoleumi-lattiaa vasten. Aivan kuin nuo kumisaappaat olisi tehty juuri tätä hetkeä varten, juuri tätä tehtävää varten. Tätä ihanaa, riemuista hetkeä varten.

Hetkeä, jolloin ymmärsin - osaan tanssia. Rytmi on minussa. Ja minä ymmärrän sitä, ja se minua.

Musiikin avulla voin kokea aivan uuden maailman, matkustaa hetkeksi jonnekin, antautua vietäväksi, unohtaa kaiken muun. Tanssin avulla voin ilmaista sisäistä maailmaani, tunteitani, riemua, iloa, surua. Olla vapaa. Lentää.

Luulen, että se oli se laukkakomppi, jota hevimusiikissakin niin kosolti viljellään. Se se taisi olla, mikä vietteli minut toiselle puolelle, otti kehoni valtaansa, pakotti liikkumaan. Joten kiitos Dingolle siitä. Vai, pitäisiko sanoa, kiitos eräälle brittiläiselle heavy metal -pioneerille, joka edelleen näinä päivinäkin kiertää maailmaa ja täyttää stadionit ja areenat. Uskon, että Dingonkin pojat ovat annoksensa tuota pioneeria kuunnelleet. Ettekö usko? Kuunnelkaapa Valkoisten tiikerien ja Powerslaven alut peräkkäin... :)

Dingo: Valkoiset tiikerit

Maailman paras biisi

Jokin aika sitten päätin, mikä on maailman paras biisi.

Koska tuhansien hyvien kappaleiden joukosta on sangen vaikeaa valita yksi suosikki ylitse muiden, on päätös vain tehtävä. Minun päätökseni syntyi muutama viikko sitten autolla ajaessani,  radiota kuunneltaessa.

Se on kappale, jonka olen kuullut varmaan tuhat kertaa, mutta aina aidosti ilahdun kun kuulen sen. Aina on myöskin laulettava mukana - meni syteen tai saveen, solistin äänialan ollessa varsin laaja. Eipä tuo ketään haittaakaan, jos liikkuvassa autossa antaa mennä kovaa ja korkealta, kenenkään kuulematta. Tämä kappale pakottaa myös tanssimaan. Vaikka siinä liikkuvassa autossa.

Muistan edelleen kappaleen maagisen videon. Elettiin vuotta 1985. Itse olin hieman alle kahdeksan. Television musiikkiohjelmatarjonta oli varsin niukka - ellei sitten sattunut kuulumaan sellaiseen onnelliseen talouteen, jossa näkyivät nuo tarunhohtoiset "taivaskanavat" - kuten vaikkapa MTV. Kaikki tuon ajan lapset ja nuoret muistavatkin, kuinka tietyt televisio-ohjelmat saivat meidät nauliintumaan telkkarin ääreen - tiettynä päivänä, tiettyyn kellonaikaan. Seuraavana aamuna koulussa ei muusta juteltukaan kuin edeltävän illan ohjelmasta, oli sitten kyseessä Ritari Ässä, Paluu Eedeniin, Hittimittari tai Levyraati (ja siinäpä se televisiotarjonta sitten suurin piirtein olikin).

No, Maailman Parhaan Biisin videon näin tietenkin jommassa kummassa jälkimmäisistä.
Ja oi, mikä video se olikaan!! Ihana Morten Harket tarinan surusilmäisenä sankarina, tarjoaa käden sarjakuvamaailmasta todellisen elämän puolelle, vetääkseen seikkailuun mukaan kauniin, nuoren tytön. He ihastuvat ja kujeilevat, kunnes antagonisti astuu areenalle...

Nuoren tytön poskelle vierähtävä kyynel ja päin seiniä sinkoutuva Harket on palanut verkkokalvoilleni ikuisiksi ajoiksi. Omakin sydän oli pakahtua kun tuota väärinkohdellun ja ah, niin kauhean söpön laulajan kohtaloa aidosti jännitti ja suri... Kunnes sitten aivan videon loppuhetkillä maassa makaava hikinen ja uupunut Harket nostaa kauniit kasvonsa tyttöä kohden... ojentaa kätensä ...ja hymyilee.

A-ha: Take on me

And, so it is.

Voiko ihminen olla koukussa nostalgiaan? Minä luulen, että voi. Tila on sekä rikkaus, että rasite. Varsinkin, jos tilaan lisätään ripaus erityisherkkyyttä (joku voisi käyttää sanaa yliherkkyyttä, mutta minusta sillä on jollakin tapaa negatiivinen kalskahdus).

Muistot tulevat voimakkaina aaltoina, ja muutamassa sekunnissa voin palata johonkin tiettyyn päivään, tunnelmaan, hetkeen, mielentilaan. Musiikki on silta minun ja menneisyyden välillä, silta jonka voin halutessani avata. Mutta usein tuolle sillalle astuminen on raskasta, koska astun samalla omaan elettyyn elämääni.
Joskin mielestäni ihmisen on hyvä välillä muistella menneitä, mutta samalla tiedostan, että sieltä löytyy myös paljon auki jääneitä, arkojakin asioita. Katsotaan, mitä tulee vastaan.

80- luvun lapsi. Elämä on turvallista ja ilmasto ennalta-arvattavaa. Televisiossa Kekkonen ja neuvostopolitiikka. Radiossa Suomi-iskelmä ja vuosikymmenen loppupuolella Brittihitit. 90-luvun lamavuosien teini. Alkoholista lohtua hakeva maailmanparantaja. Rakkaudessa epäonnistuva. Angstinen, tietenkin. 2000-luvulla itseään ja paikkaansa yhä etsivä nuori aikuinen.Tai, ei ehkä enää niin nuorikaan. Paitsi mieleltään, ja sydämeltään.

Tämä blogi tarjoaa musiikin siivittämiä muistoja, ajankuvia, hetkiä elämästä.
Biisejä, jotka ovat joskus räjäyttäneet tajuntani. Tai sitten olleet jollakin muulla tavalla minulle merkityksellisiä.
Kenties ne herättävät muistoja sinussakin.