Kutsukaa lastensuojeluviranomaiset!

Yritelmä ensikännistä: Ota kolme uteliasta 12-13 -vuotiasta tyttöä ja aseta heidät ilman valvontaa samaan tilaan muutamaksi päiväksi. Jätä tilaan useita alkoholipulloja, joskin jo tyhjennettyjä, mutta sellaisia, joista voi vielä sitkeästi yrittämällä saada muutamat pohjatipalliset irti. Istuta päähän ajatus humalasta. Miltähän se tuntuu? Se on varmaan jotain todella siistiä! Ota soutuvene, aseta tytöt siihen ja vene vesille. Souda järven yli, rantaudu ison maatilan rantaan. Kulje ohi lehmähaan (ja pelkää isoja, uteliaita lehmiä). Kävele maantietä puolitoista kilometriä ja saavut kyläkaupalle. Kyläkaupasta osta - kenenkään sitä ihmettelemättä -kaksi puolentoista litran muovista siideripulloa ( alk. % noin 2,8). Souda takaisin mökille. Mökillä sekoita siideri ja alkoholipullojen jämälitkut sekaisin, lisää sekaan hieman kaivovettä. Nauti. Odota. Kuulostele. Naurattaako minua? Olenko nyt jotenkin hassu? Olenko nyt humalassa? Ihan kuin olisi jotenkin vähän kummallinen olo. Olisinko minä nyt vähän humalassa?

Ei, et sinä ole humalassa. Mutta senkin aika koittaa vielä (ja voi pojat, että se aika koittaakin!).

Tälläisenä tummana syyskuun yönä mieleni matkaa takaisin alkukesään. Sen valoisaan viattomuuteen. Ja vuoteen 1990. Nuoruuteen. Sen valoisaan viattomuuteen.

Voisitko nykypäivänä kuvitella tilannetta, jossa kolme 12-13 -vuotiasta tyttöä lähtee keskenään kesämökille muutamaksi päiväksi, pieneen punaisen mökkiin, keskelle metsää? Ilman aikuisen valvovaa silmää, ilman puhelinyhteyttä -  kännykästä nyt puhumattakaan, ilman nettiyhteyksiä, ilman juoksevaa vettä ja jopa ilman sähköä?

Niin, aika mieletön ajatus. Kuitenkin, näinkin vähän aikaa sitten ihmisen historiassa tämä oli käsittääkseni varsin normaalia. Ei meistä kolmestakaan kukaan ollut luvatta matkassa. Betonilähiön kupeessa, kerrostaloyhteisön ikeessä kasvaneisiin nuoriin naistenalkuihin ilmeisesti luotettiin. Nykypäivänä vastaavasta luottamuksesta saisi varmaankin heitteillejättösyytteen (korjatkaa jos olen väärässä).

Puhuimme pojista, pelasimme korttia ja krokettia, saunoimme, uimme, söimme, kalastimme, nauroimme, yritimme olla humalassa... ja kuuntelimme musiikkia. Ja kuuntelimme musiikkia. JA KUUNTELIMME MUSIIKKIA.

Kun on lapsesta lähtien tapetoinut elämäänsä musiikilla, ei liene yllätys se, että juuri teini-iässä tuo nuottien vilinä aiheutti todella kovia sykähdyksiä rinnassa. Tuolla mökkireissullakin mankka pauhasi jatkuvasti, oltiin sitten sisätiloissa, ulkona, saunassa tai veneessä. Musiikki oli mukana koko ajan, ja kaikessa. Muistan kuinka luukutimme tuona kesänä varsinkin paria C-kasetti -raukkaa, joiden hengissäsäilyminen oli jo pienoinen ihme - niin kovalla käytöllä tuo melko hauras magneettinauha kuitenkin oli.

Toinen noista kaseteista oli Enigman MCMXC aD. -levy massiivisine Sadeness -hitteineen (muistan vieläkin elävästi kuinka kaverini sanoi mökin ruokapöydän ääressä Enigman raikuessa, että "Enigma on hyvää syömismusiikkia", mistä en ollut hänen kanssaan ihan samaa mieltä, mutta pidin asian omana tietonani).

Toinen oli Guns N' Rosesin Appetite for destruction / GN'R Lies - molemmat albumit muistaakseni kätevästi samalle kasetille mahdutettuna (mikä oli työläisperheen lapsille varsin suotavaa, koska kasetit maksoivat hei!). Mahtavia levyjä molemmat, joita toisaalta sai teini-iässä niin kovan annostuksen, että 90-luvun jälkeen niitä ei olekaan sitten juuri jaksanut kuunnella.

Muutama päivä sitten se iski. PAKKO kuunnella GN'R Lies -levy. Jonka jälkeen oli PAKKO kuunnella Appetite for destruction. Nyt ymmärrän, että varsinkin tuo ensimmäinen on muokannut omaa musiikkimakuani juuri siihen varsin laveaan, mutta tyylikkääseen suuntaan, mitä se nykypäivänäkin on. Sisältäähän levy suoraviivaisen roknrollin ja akustisen fiilistelyn lisäksi varsin gruuvaavaakin menoa. Äänenkäyttöäkin olen varmasti tuota levyä kuunnellen oppinut, kyseenalaiselta mestarilta itseltään. Vuosien ja vuosien jälkeen osasin ulkomuistista vielä kiekua kaikki Move to the cityn (ja muidenkin biisien) nyanssit läpi.

Guns N' Roses: Move to the City (1988)

Juuret osa 3: This must be The Place (And the answer to Scott Ian)

Monia erityisherkkiä (jollaiseksi siis myös itseni luen) vaivaa läpi elämän tietty ulkopuolisuuden tunne.  Tämä tunne voi olla erittäin vahva etenkin lapsuudessa ja teini-iässä. Niin oli minullakin. Laumasieluisuus ei ole koskaan kiehtonut minua, ja nekin porukat, joissa etenkin teini-ikääni vietin, tuntuivat usein jopa ahdistavilta. Mutta koska ystäviä ei ollut ovellani ihan jonoksi asti, niin vaihtoehdot olivat yksinäisyys tai seura, joka ei juuri itsetuntoa kohottanut.

Ennen baari-kelpoisuutta (joka tuli muuten paljon ennen täysi-ikäisyyttä voin huomauttaa) viikonloput kuluivat usein milloin minkäkin poikaseurueen Corollassa tai Mazdassa tai Opelissa kartsalla rinkiä vetäen ja Omppu-jytä -övereitä kehitellen. Auton poppivehkeet soittivat aina sitä samaa 90-luvun eurodance-PASKAA, ajattelin tuolloin, ja ajattelen yhä - huolimatta siitä, että nykyään ikäiseni ihmisen on trendikästä pitää tuosta musiikista, ja vielä tunnustaa se julkisesti mm. Facebookin eri ysäri-ryhmissä. Poikkeuksiakin löytyi toki, monia techno/rave-akteja kuuntelin oikein mielelläni, mutta eipä nyt sekoteta technoa ja kevyttä dance-poppia toisiinsa!

Sama eurodance soi valitettavasti vielä silloinkin, kun pääsimme ensimmäisiin baareihin ala-ikäisinä sisälle. Muistan aina tunteneeni oloni hyvin ulkopuoliseksi noissa paikoissa. Mutta menin niihin kaverieni perässä, muutakaan en oikein voinut. Noista paikoista ja seuroista oli turha etsiä sielunkumppania - tai edes älykästä keskusteluseuraa. Viimeistään loppuillasta aina ahdisti ja lujaa, kaverit alkoivat olla niin kännissä, että niitä piti joko hävetä tai lohduttaa tai taluttaa tai taltuttaa - pahimpina iltoina näitä kaikkia samaan aikaan. Jossain vaiheessa aloin olla todella kyllästynyt tuohon meininkiin. Valitettavan usein viikonlopusta käteen jäi vain paha maku suuhun.

Kunnes sitten pääsiäisenä 1995 kaikki muuttui. Tampereen rock-pyhättö Pakkahuone oli alkanut kiinnostaa muutenkin kuin reiviensä puolesta. Nuorisotalojen lisäksi Pakkahuone oli varmaan ainoa paikka, jossa ala-ikäisetkin pääsivät kuulemaan livemusiikkia. Onneksi asia on vielä tänäkin päivänä niin. Pääsiäisen kunniaksi Pakkahuoneella taisi olla taas useamman päivän kinkerit alkamassa. Pitkien pyhien (=ryyppyputken), aurinkoisen kevätillan ja nuoruuden energian innoittamana suuntasin Pakkikselle katsomaan CMX:n keikkaa. En ole varma, muistanko oikein, mutta mielestäni lähdin tuolle keikalle yksin. Henkinen ja fyysinenkin pesäero eurodanceen ja pettymystä tuoviin ystäviin oli alkanut.

Heti jonottaessani sisälle keikkapaikkaan aistin sen. Ympärillä oli aidon oloisia ja näköisiä ihmisiä bändipaitoineen ja grunge-tyyleineen. Yhtä kännissä he olivat kuin muissakin paikoissa, mutta kaikki olivat hyväntuulisia. Kukaan ei haastanut riitaa. Hyvällä tavalla huono huumori kukki. Ja osa pojista oli todella, todella söpöjä. Ihan eri luokkaa kuin sliipatut eurodance-urpot tai juntit Karjala -lippispäiset autonasentajalinjalaiset. Tunsin orastavaa innostusta. Tunsin ihanaa nousuhumalaa.

Kun itse keikka sitten lähti käyntiin, tunsin musiikin voiman. Olin rakastunut CMX:ään jo ylä-asteella pari vuotta aiemmin, Aurinko -albumin myötä. Punkahtavat, koukeroiset biisit ja mystiikasta, suomalaisesta mytologiasta ja folkloristiikasta ammentavat sanoitukset upposivat minuun aivan täysillä. Aurinko on edelleen yksi parhaista ja minulle tärkeimmistä (suomalaisista) levyistä koskaan. Osaan sen varmaan ulkoa sanasta sanaan. Aurinkoa seurannut Aura vetosi myös, ja nyt jo suurempaankin yleisöön. CMX ei ollut enää vain pienen piirin juttu. Se ei ollut enää vain minun juttuni. Keikkavuonna 1995 ilmestynyt Rautakantele viimeistään räjäytti potin, ja bändi oli kaikkien itseään kunnioittavien rock-tyyppien huulilla.

Yleisön seassa en ollut yksin. Ympärillä olevat ihmiset vapauttivat itsestään sellaista energiaa, jota en ollut eurodance-paikoissa kohdannut. Jengi pogoili ja tanssi kuin transsissa. Hikiset vartalot mäiskähtivät toisiaan vasten. Joku crowdsurfasi. Joku antoi Yrjänälle hauen, kesken keikan. Minä tanssin, tanssin ja nautin. Imin itseeni valoja, värejä, tuoksuja, kauneutta, iloa ja välillä raivoakin, raivoa jonka täytyi päästä ulos, energiaa, puhdasta energiaa, rock'n rollia perkele! Keikka oli minulle kuin uskonnollinen herätys. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin, että tänne minä kuulun. Nämä ovat ne ihmiset, joiden parissa olen kotona. Tämä on se energia, josta haluan elää. This must be the place.

Tuona iltana löysin osan identiteettiäni, ja vihdoinkin sen viitekehyksen, jonka parissa olen niin hyvin viihtynyt kaikki nämä vuodet. Sen jälkeen mikään ei ole pitänyt minua  pois live-keikoilta, eikä festareilta.

Olin tämän vuoden alussa kuuntelemassa Anthrax-kitaristi Scott Ianin spoken word -kiertuetta. Setissään mies ihmetteli sitä, miksi ihmiset haluavat mennä festivaaleille. Ihmisiä on paljon, äänentoisto on perseestä, kaikilla paitsi pääesiintyjillä on lyhyet keikkasetit.

Kerron sen sinulle, Scott hyvä. Olin viime kesänä Tuskassa hyvän ystäväni kanssa. Vanha suosikkini Anthrax tähditti kaunista, auringontäytteistä lauantai-iltaa. Odotukset olivat korkealla (kuin myös toisen päivän humalatila). Kun Among the living sitten pärähti soimaan, heitin kädessäni olleen tyhjän pahvimukin korkealle ilmaan, ajattelin että fuck it, ja suuntasin moshpittiin. Ja mikä pitti se olikaan. Siellä minä, 36 -vuotias täti-ihminen pinkissä mekossani mäiskäyttelin hikistä vartaloani nuoria, hädin tuskin täysi-ikäisiä pojankolleja vasten (no oli siellä muutama yli 20 -vuotiaskin). Välillä juostiin, hypittiin, törmättiin, saatiin iskua, ja juuri kun olin kohtaamassa asvaltin koko ruhoni voimalla, tunsin jonkun vahvan käden tarttuvan omaani, ja nostavan minut takaisin ylös. Kerran kun pittiin menin, en halunnut sieltä poistua koko keikan aikana. Änkesin wall of deathin eturintamaan. Koska pitäähän sitä, nyt kerran elämässä, helevetti. Jossei nyt niin koska sitten. Vitut nivelrikosta. Happy go lucky.

Elämäni paras pitti. Ja - uskokaa pois - minä olen aika monta pittiä eloni aikana kolunnut.

Tuollaista puhdasta riemua, puhdasta energiaa, puhdasta vitun elämäniloa en ollut tuntenut vuosikausiin, kenties vuosikymmeniin. Se yhteenkuuluvuuden tunne, joka siellä pitissä virtasi, virtasi vielä pitkään keikan jälkeenkin. Tuntemattomat tulivat halailemaan ja heittämään ylävitosia. Sanoja ei tarvittu. Virtaavasta hiestä ja punoittavasta naamasta näin, kuka festaritovereista oli myös käynyt vierailemassa tuossa ihmispesukoneessa. Olin elossa. Olin niin vitun elossa, etten muistanut, koska viimeksi olin ollut niin vitun elossa. Sillä mitä enemmän vuosia mittariin napsahtaa, sen harmaammaksi, tasaisemmaksi, välinpitämättömämmäksi kaikki muuttuu.

Siinä sinulle vastaus, Scott.


CMX: Todellisuuksien Yleiset Luokat

Juuret osa 2: Get your kicks on route E4

Heinäkuu 1987. Huoltoasema jossakin Göteborgin ja Tukholman välissä. Lämmin kesäilta, keltainen kehrä taivaalla, vaipumassa horisonttiin. Tuulen vire helpottaa matkaajaa.

Linja-autollinen esi-murrosikäisiä jalkapalloilijoita perheineen matkaa läpi eteläisen Ruotsin. Pysähdys huoltoasemalla. Jäätelöä, niin kuin jokaisella huoltoasemalla. Koko viimeisen viikon ajan, niin paljon jäätelöä. Ja falukorvia. Ja pahaa sinappia. Ja pahaa ketsuppia.

Bussissa myös 9-vuotias tyttö. Ei mikään pikkulapsi enää. Kun oltiin reissuun lähdetty, oltiin yhdessä äidin kanssa laitettu tukkaa. Papiljotteja päähän. Ja laitettu vähän meikkiäkin. Ripsiväriä, ja vähän huulikiiltoa. Kelpasi sitten nättinä nököttää tuntikaudet bussissa. Tyttö on kenties hieman ihastunut isoveljensä joukkuetoveriin. Yhteen, ehkä vähän toiseenkin.

Bussi kurvaa huoltoasemalle. Hetkessä se vapauttaa sisuksistaan kymmeniä energisiä nuorikoita ja useita kahvinjanoisia aikuisia. Tytöllä ei ole kiire ulos. Ei ole hätä eikä jano. Bussin ovi jätetään auki - sisuksistaan bussi työntää ulos myös nuoren ihmislapsen orastavan hien hajua, makkaraleipien ja  irtokarkkien tuoksua, eväspierujen makeankirpeää lemua.

Ja musiikkia.

Tyttö jalottelee bussin ulkopuolella, kun nuotit osuvat korvaan. Hän ei muista, koska olisi viimeksi kuullut mitään niin kaunista. Kosketinsoitinmatto maalaa tähän pysähtyneeseen kesäillan hetkeen täydellisen maiseman. Tyttö jää kuuntelemaan, kuin jähmettyneenä. On kappaleesta lumoutunut. Esittäjä ja biisin nimi menevät ohi, ja pian koko kappale unhoittuu mielestä.

Helmikuu 90-luvun alkupuoliskolla. Yö. Tyttö, nyt teini-ikäinen tuittupää, makaa kipeänä kotinsa olohuoneen sohvalla. Lakanat ovat taas kuumeen laskeuduttua kastuneet märiksi. Uni ei tule silmään, koska tyttö on lähinnä nukkunut jo pari päivää. Ainoa lohtu tässä yössä on kirjastosta lainatut cd-levyt. Eräs niistä kantaa nimeä 101. Esittäjänä Depeche Mode. Monet biiseistä tyttö tunnistaa, radiohittejä vuosien varrelta. Kappale Shake the disease naurattaa nimellään. Osuva valinta tähän yöhön.

Ensimmäisen levyn loppupäässä se sitten alkaa. Kosketinsoitinmatto, joka maalaa kaunista äänimaisemaa tähän pimeään, talviseen pakkasyöhön. Jotakin tytön sisällä värähtää - hän tunnistaa tuon maton, ja palaa välittömästi mielessään vuoden 1987 heinäkuuhun, eräälle ruotsalaiselle huoltoasemalle, kesän lempeyteen. SE kappale. Tyttö muistaa. Tämä on SE kappale! Kaikkien näiden vuosien jälkeen, tässä se nyt on. Ihmetys, jopa epäusko. Miten hän voi muistaa? Mutta kyllä hän muistaa. Hän on asiasta varma. Tyttö jää kuuntelemaan, kuin jähmettyneenä. On kappaleesta lumoutunut. Jotakin pakahtuu, sydämessä. Tyttö on rakastunut.


Tuota rakkautta on kestänyt tähän päivään asti. Jos minun pitäisi valita yksi yhtye maailmasta, vain yksi yhtye, joka olisi paras, kaunein, tärkein, se olisi tämä. Depeche Mode. Yhtye jossa yhdistyy surumielisyys ja konebiitti, upeat melodiat ja suuren draaman taju. Täydellinen valinta minulle, vauvasta asti melankoituneelle, Suuresta Tunteesta elävälle, kahdeksankymmentäluvun syntikkapopissa kasvaneelle, vikkelän tanssijalan omaavalle nuorelle naiselle.

Jos minä saisin käyttööni aikakoneen, ja voisin matkustaa minne vain oman elinaikani haitarilla, tiedän mihin matkustaisin.  Olen tiennyt jo monta vuotta. Matkustaisin vuoteen 1988, Los Angelesin Pasadena Rose Bowliin. Keikalle, jossa olen mielikuvissani ollut tuhansia kertoja. Todistaisin elämänsä kunnossa olevaa, megasuosion kynnyksellä keikkuvaa tulevaa superbändiä. Heinäkuun 18. päivä 1988 Depeche Mode päätti "Music for the masses" konserttikiertueensa tuolle täyteen pakatulle Rose Bowlin areenalle. 101 on konserttitaltiointi tuosta keikasta. Ja miten tärkeä levy se minulle onkaan. On ollut tuosta kuumeisesta helmikuun yöstä lähtien. Yöstä, jolloin löysin erään maailman parhaista kappaleista.

Yöstä, jolloin löysin tämän:

Depeche Mode: Stripped (1986)

Juuret osa 1: Surullinen aina

Lapsena inhosin lastenlauluja. Tai, no ehkä ”inhota” on hieman liian kärkäs sana kuvailemaan tuntemuksiani niitä kohtaan. Paitsi ”Aatsipoppaa, pojat teki soppaa” renkutuksesta. Sitä minä ihan todella inhosin. Yleisesti voitaisiin kuitenkin sanoa, että en lapsena liiemmälti pitänyt lastenlauluista. En tiedä miksi. Minusta ne olivat jotenkin naurettavia aina. Ärsyttäviä. Tekemällä tehtyjä. Jotenkin, niin kamalan ...lapsellisia. Tämä tuntemus nousi esiin usein muissakin asioissa, lähes aina jos tekeminen oli liian ohjattua ja valmiiksi pureskeltua. Muistan useinkin ajatelleeni aikuisen seurassa, että ”ai, ihanko totta nyt ajattelit viihdyttää minua tällä älyttömän helpolla/tylsällä leikillä tai pelillä?”. Minusta monet lasten asiat olivat vaan niin kovin ...lapsellisia. En saanut niistä mitään irti. Tuntui jotenkin jopa nöyryyttävältä tehdä niitä asioita. Erityisherkkänä ja kilttinä lapsena en koskaan kuitenkaan uskaltanut avata suutani. Ajattelin, että leikitään nyt sitten tädin mieliksi. Taisin lapsena olla tietyissä asioissa melko aikuismainen. Olen ottanut vahingon takaisin olemalla aikuisena aivan, ja totaalisen lapsellinen. Olen ihan onnellinen siitä, että tämä homma meni näin päin.

Minua on aina seurannut tietty melankolisuus. Meinasin ensin kirjoittaa, että minua on aina vaivannut tietty melankolisuus. Mutta ei se niin ole. Ei se minua vaivaa. Melankoliset asiat vetoavat minuun. Melankolinen musiikki varsinkin. Se herättää tunteita, suuriakin, ja minähän elän tunteakseni. Ja aina tasaisin väliajoin Tunteen pitää olla Suurta. Muuten tukehdun.

Melankolia on kaunista. Ja kauneus on aina melankolista. Olen usein miettinyt, miksi se on niin, miksi sen pitää olla aina niin, että kauneus kuten minä sen koen, sisältää aina myös ripauksen melankoliaa. Pakahdusta. Tunnetta, että sydäntä, ihan vaan hieman revitään irti rinnasta. Eikä tunteen tarvitse liittyä ihmissuhteisiin, tai ”rakkauteen”. Tätä tunnetta olen hengittänyt koko teini-ikäni, esimerkiksi vain Luonnon kauneudesta lumoutuneena. Ja musiikista lumoutuneena. Olen nuorempana elänyt yöt läpeensä vain tätä tunnetta janoten. Myös nostalgia, kuten minä sen koen, sisältää aina palasen melankoliaa. Palan pakahdusta. Muuten se ei olisi nostalgiaa, se olisi vain muistamista. Tai muistelemista.

Lapsesta lähtien olen pitänyt melankolisesta musiikista. En tiedä miksi. Synnyin sen kanssa. Uskoakseni olen ”vanha sielu”, kuten viisaammat sen sanovat. Melankolia oli minuun jo istutettu. Älkää kysykö miten, sillä niin pitkälle minä en (onneksi) muista.

Lapsuudestani on kirjoitettu ”Kun olin pieni” kirjaa. Tiedättehän, sitä mihin leikattiin ensimmäinen hiustupsu, liimattiin ensimmäiset valokuvat, ja kerrottiin tarinoita ja faktoja minusta. Kirjassa oli vaaleanpunainen kansi. Piirretty, alaston vauva keinui kannessa. Äitini on kirjoittanut kohtaan "Lempikappaleeni vauvana: Rakkaani hylkää mua ei (Cherbourgin sateenvarjot)”. Ilmeisesti tuo kappale oli soinut sellaisen vedettävän lelun – joka roikkui jokaisen 70- ja 80- luvulla syntyneen lapsen sängyn päädyssä – musiikkina. Ja ilmeisesti olin ”vauvana” ja taaperoikäisenä tuosta kappaleesta ollut aivan haltioissani. Jossain vaiheessa, kun aloin jo hieman enemmän ymmärtää elämästä, ja tätä lapsuuskirjaani lueskelin (luultavasti nostalgia sydämessäni) niin tämä kohta pysäytti. Minkälaisen vauvan lempikappale on Cherbourgin sateenvarjot?? Tuo yltiöpateettinen ja kaihoisa musikaali-chanson. En voinut kuin nauraa – näin dramaattinen olen ollut jo vauvasta lähtien.

Rakkaani hylkää mua ei ja Les Parapluies De Cherbourg -sovitukset eroavat jonkin verran toisistaan. Tällä kertaa siis molemmat versiot. Jälkimmäinen alkuperäisen elävän kuvan kanssa ( ja se vasta pateettista katsottavaaa onkin).

Anki: Rakkaani hylkää mua ei (1966)

Michel Legrand: Les Parapluies De Cherbourg (1964)

Uudelleen löytämisen riemu

Tiedäthän sen ilon, kun korviisi kantautuu jostakin kappale, jonka alkusävelet heti tunnistat, muttet ihan juuri sillä sekunnilla osaa sanoa, mikä biisi se itse asiassa on? Hyräilet sävelmää, tapailet sanojakin – ne löytyvät kuin itsestään suuhusi vaikka et ehkä ole kuullut tuota kappaletta vuosikausiin. ”Mikä tää biisi on, hei tää on tää..!”

Kappale saattaa myös vyöryttää verkkokalvoillesi tuokiokuvia menneistä ajoista, hetkistä, iloista suruista. Tunteista ja tuoksuista, mielentiloista. Ja jälleen musiikki on silta, jota pitkin kulkemalla on mahdollista avata sielun ovi.

Aina välillä niin tapahtuu, ehkäpä nykyään kuitenkin harvemmin kuin esimerkiksi aikana, jolloin radiot olivat vapaita soittamaan mitä halusivat. Minulle se tapahtui juuri äsken. Ei tosin sillä tavalla, että olisin kuullut kappaleen jostakin lähteestä.

Lueskelin vanhaa päiväkirjaa, tekstejä parinkymmenen vuoden takaa. 29.2.1995 vietin hiihtolomaa Lapissa. ”Tulee ihana kappale, Move with me.”

Koska tuo kappaleen nimi ei heti herättynyt päässäni minkäänlaisia kelloja, otin avukseni Googlen. Pieni yllätys oli se, kun artistiksi paljastui Neneh Cherry. Buffalo Stance oli elämäni ensimmäisiä anthemejä, ala-asteella emme saaneet siitä kaverini kanssa kylliksemme. Veivasimme C-kasetilta sitä ees-taas useita kertoja illassa. Ehkäpä tämä toinen biisi olisi sitten jotenkin unhoittunut tuon Buffalo Stancen varjoon, vaikka julkaisuajankohdat ovatkin erit.

Mutta niin vain tämänkin sävel tuntui heti tutulta, ja sanat tulivat kuin itsestään suustani ulos. Kuin tapaisi vanhan ystävän vuosien jälkeen, ja huomaisi että hän on edelleen sama ihana ihminen kuin aina ennenkin. Jatkatte juttua siitä mihin se viimeksi jäi. Ja samalla mietit, miksi viime tapaamisesta on vierähtänyt taas niin kauan, ettekä näe useammin.

"So move with me I'm strong enough

To be weak in your arms
Move with me I'm strong enough
To be real in your arms"

I'm strong enough to be weak in your arms. Se ihminen, joka kuunteli tätä kappaletta vuonna 1995 ei osannut ihan niin paljon arvostaa tuota lausetta, kuin se ihminen, joka – nostalgia sydemessään, vanhan päiväkirjansa äärellä, kuuntelee tätä kappaletta vuonna 2015.

Tämä kappale ei ansaitse unohdusta. Kuuntele.

Neneh Cherry: Move with me (1992)

Så nära får ingen korv?

Olen oppinut vieraita kieliä enemmän musiikkia kuuntelemalla, kuin koulun oppitunnilla koskaan. Tästä poikkeuksena mainittakoon venäjä, jota en koskaan juurikaan oppinut. En kuuntelemalla enkä lukemalla.

Ala-asteella suurin englannin kielen sanavaraston kartuttaja minulle taisi  olla Pet Shop Boys ja Stock- Aitken-Waterman kombon tuotokset. Eikä väliä, vaikkei sanojen kirjoitusasut olleet ihan niin justiinsa, lausuminenhan se tärkeintä on! Ei ihme että nappailin ala-asteen enkun kokeista helposti kymppejä ja olin opettajan lellikki. Eihän minun tarvinnut juuri edes mitään lukea, musiikki opetti niin lausumisen kuin sanajärjestyksetkin.

Lukioon mennessä olin jo kolme vuotta opiskellut ruotsia. Ei sekään nyt niin kamalan vaikeaa ollut, mutta avautui huomattavasti hitaammin kuin enkku. Johtuneeko sitten siitä, että ruotsin kieltä ei ollenkaan niin mycket kuule puhuttavan kuin englantia. Lukiossa minulle kuitenkin tapahtui tuo sama audiollinen ihme kuin ala-asteellakin. Tuli biisi nimeltä Kräm. Tuli bändi nimeltä Kent. Tuli levy nimeltä Verkligen. Ja hieman Kentin jälkeen, kiitos RadioMafian Marginaali -ohjelman, tuli myös yhtye nimeltä Bob Hund.

Pari kuukautta ennen ylioppilaskirjoituksia olin vielä hukassa. Minulle oli lukiossa tullut ruotsin kielen kanssa kriisi. Syy oli pitkälti oma – lusmuilu ja lintsailu kostautui tietämättömyytenä ja ahdistuksena. Kunnes saapui Kent. Sinkkubiisi Kräm sai mukavasti ilma-aikaa RadioMafialla (voi kuinka tuota kanavaa kaipaankaan!). Ihastuin biisiin alkuintrosta lähtien – ja sitten kun kuuli, että tyyppi laulaa ruotsiksi tuli pieni WTF-hetki. Hetken aikaa pohti, että voiko tästä nyt tykätä, onhan nää hei, sentään, niinku, RUOTSALAISIA. Mutta tuota pohdintaa ei kauan kestänyt, kun tajusi miten järkyttävän hyvän biisin nämä mystiset Kentin pojat olivat vääntäneet. Mielenkiinto oli herännyt. Kräm soi ahkerasti koko kevään ajan radioaalloilla. Vuosi oli 1996. Ja mitä enemmän tuota biisiä kuulin, sen enemmän siitä pidin. Se oli täydellinen popahtava rock-kappale. Räjähtävä alku, joka imaisee heti mukaansa. Biisi on lyhyt, intensiivinen, energinen, surullisen kaunis ja samalla jollain lailla mahtipontinen. Aivan kuin nuoruus itse.

Meillä kaikillahan on kokemusta väärin kuulluista biisien sanoituksista. Minulle Kentin Kräm edustaa yhtä ehkä noloimmista väärinkuulemisista, ainakin omassa väärin kuulemisen historiassa. Kräm nimittäin sisälsi lauseen, joka esiintyy jo kappaleen nimessäkin – Kräm (Så Nära Får Ingen Gå). Minä kun, jostakin ihmeen syystä, ajattelin, että kappaleessa lauletaan ”Så närä får ingen korv”. Eli kun menet tarpeeksi lähelle niin et saa makkaraa. Ajattelin kyseessä olleen jonkinlainen ruotsalainen fiksaatio makkaraan – ainahan ne sitä falukorvistaan meuhkaavat. Ja muistoissani koko ylä-asteen Nya Vindaritkin olivat täynnä makkaraviittauksia. Hasse vill ha korv. Med potatismus. Hasse har just ätit en korv. Vill du ha en korv? Ny är det dags för en korv, säger jag! Niin minä sitten päättelin, että se nyt on vaan niitten joku juttu. Että laulakoot nyt sitten vaikka makkarasta, jos biisi kuitenkin on noin hyvä.

Meni kauankin aikaa, ennen kuin tajusin, etteivät he makkarasta laulaneetkaan. Taisin kuulla radiosta toisenkin Kentin kappaleen, ja sen jälkeen olikin jo aika hommata levy. Vasta biisin nimen ihan kunnolla levyn kansiteksteistä tankkaamalla minulle paljastui Totuus. Så nära får ingen gå. Ei "korv". Noh, sattuuhan näitä. Mutta hieman kyllä itseä nauratti. Onneksi en ollut juuri kellekään ehtinyt väittää, mitä biisissä mielestäni lauletaan. SE olisi voinut olla paljon nolompi hetki.

Verkligen oli timanttia alusta loppuun. Se on edelleen yksi kaikkien aikojen lempilevyistäni. Lähes puhkisoitossa se oli vuonna 1997. Kesän soundtrack. Elämäni kesä. Kentin, ja monen muun yhtyeen tahtiin. Hullua rokkielämää. Festareita toisensa perään. Automatkoja vailla tarkkaa päämäärää. Naurua, viinaa, rokkia, miehiä, nuoruuden intoa ja spontaaniutta. Ah, mutta se onkin jo toinen tarina se. Ja itse asiassa, olen nähnyt Kentin livenäkin jo vuonna 1996 Helsingin Kaivopuistossa, Taiteiden yössä. Mutta sekin on toinen tarina.

Ai niin, ne yo-kirjoitukset. Viimeiset kurssit ennen kirjoituksia minulla oli kaksi ruotsin kurssia päällekkäin. Toinen oli jäänyt roikkumaan aiemmin kirjaamistani syistä. Samaan aikaan kuuntelin paljon Kentiä ja herättelin korviani Bob Hundille. Yhtäkkiä, kuin taikaiskusta palikat loksahtivat paikoilleen. Ja minä viimeinkin ymmärsin ruotsin kieltä. Tarkoitan, että minä YMMÄRSIN sitä, sen olemusta. Ja minun mielestäni se oli kaunis kieli. Ainakin Joakim Bergin laulamana. Se oli kuin falukorvia sielulleni.

Nappasin ruotsin YO-kokeesta Eximian.


Kent: Kräm (Så nära får ingen gå)

Lokeroimattomuuden puolesta

Minä en ole koskaan suostunut laittamaan itseäni mihinkään lokeroon. En musiikillisesti, aattellisesti tai muutenkaan. Vaikka tiettyjä suuntaviivoja useatkin eri aatteet ja tyyli- ja musiikkisuunnat ovat elämälleni näyttäneet, orjallisesti en koskaan ole segmentin ikeeseen suostunut .

Arkielämässä tämä on saattanut elämääni jopa vaikeuttaa, jos muistellaan vaikkapa yläasteaikoja. Aiheutin joissakin ikätovereissani hämmennystä, koska en suostunut koviksen rooliin, vaikka minulla selvästikin oli sitä niin sanottua munaa, ja usein jopa auktoriteettajakin uhmasin (mutta aina vain aiheesta). Opettajatkin olivat hukassa kanssani – kelvollinen oppilas numeroista ja tunnollisuudesta päätellen, mutta kuitenkin omaa tahtoa omaava, pisteliäskin jos ärsytettiin.

Kuulumattomuus ja tietty ulkopuolisuuden tunne on leimannut minua koko elämäni ajan. Hyvässä ja pahassa. Musiikissakaan – vaikka suhtauden siihen suurella intohimolla, en ole koskaan täysin osannut järkeäni menettää jonkin yksittäisen yhtyeen tai ilmiön vuoksi. Massailmiöihin olen aina suhtautunut varauksella. Niitä 80-luvun Europeja ja Samantha Foxeja lukuun ottamatta.Vihasin New Kids on The Blockia silloin, kun kaikki kaverini olivat heihin lääpällään. Syy ei ollut se, että olisin väin väkisin halunnut olla erilainen nuori, vaan se, että heudän musiikkinsa oli mielestäni aivan kauheaa kuraa. Tanssitaidoissakaan ei kehumista ollut. Muistan nauraneeni paskaisesti ääneen, kun näin telkkarista NKOTB:n livekeikan – oli kuin viisi puupökkelöä olisi laitettu lavalle heilumaan. Tanssitunnille siitä, pojat, ajattelin.

Kuuntelin ala-asteella sujuvasti mm. Stonea ja Anthraxia, siellä PetShop Boysin, Whitney Houstonin ja Sabrinan seassa. Musiikillisesti laaja perspektiivi on aina ollut suuri rikkaus. Radiosta nauhoitetut sekalaiskasetit saattoivat sisältää mitä tahansa Beach Boysista Nirvanaan - mikä nyt sattui korvaan (ensimmäisen 30 sekunnin perusteella) mielenkiintoiselta kuulostamaan sai armon jäädä kasetille. Välillä eteen tuli kappaleita, joista en ollut varma. Jaa, pitäiiskö tämä nyt jättää kasetille vai nauhoittaa päälle? Joskus lähetysvirta päätti puolestani, sillä radiosta alkoi joku uusi, hyvä kappale ennen kuin ehdin kelata sen epävarman biisin alkuun, nauhoittaakseni päälle tämän uuden kappaleen.

Joskus nämä ”vahinkobiisit” vituttivat olemassaolollaan vuosikausia, kun aina kasettia kunnellessa piti kelata sen huonon biisin yli. Mutta joskus, ajan kanssa, sitä oppi näihinkin biiseihin tykästymään. Joistakin saattoi tulla jopa uusia sydänystäviä. Yksi tällainen vahingosta alkanut, ja vuosien mittaan ystävyydeksi kasvanut kappale on Richard Harrisin MacArthur Park.

Taisin olla 17 kun kyseisen kappaleen kasetilleni vangitsin. Kappale oli jotenkin hämmentävä sekoitus balladia ja suuren orkesterin viihdemusiikkia ja jollain lailla koko kappale huokui jotakin maagista ”mennyttä aikaa”. 17-vuotiaana, enimmäkseen "vaihtoehtomusiikkia" kuuntelevana nuorena naisena toki mietin, voiko kappaletta kuunnella esim. silloin jos on kavereita kylässä. Siinä heti Nine Inch Nailsin jälkeen. Mitä hei, jos laitettaisiin Richard Harrisin MacArthur Park pyörimään? Vastaanotto olisi voinut olla hämmentynyt. Näin jälkeen päin ajateltuna MacArthur Parkhan olisi ollut todella vaihtoehtoista kamaa kaiken sen vaihtoehtoisuuden seassa. Jos hipsteriys olisi keksitty 90-luvulla niin olisin vahingossa saattanut olla tosi hip.

 Ensimmäisenä kappaleessa vetosivat jokseenkin naiivit kertosäkeen sanat -

Someone left the cake out in the rain

I don't think that I can take it
'Cause it took so long to bake it
And I'll never have that recipe again

Symboliikkaa, jota minäkin ymmärsin, vaikka se hieman huvittavaa olikin. Mutta mitä enemmän kappaletta, tai oikeastaan teosta kuuntelin niin sen enemmän pidin siitä. Varsinkin se hidas, melankolinen osa (tämäkö nyt on se kuuluisa C-osa?) puhutteli. Pikku hiljaa niinkin paljon, että kappale herätti minussa melko suuriakin tunteita. Ymmärsin, että kappale kertoo menetetystä rakkaudesta. Enemmänkin näyttelijänä tunnettu Richard Harris tulkitsi kappaleen niin kauniisti väräjäväisellä äänellään, että tuntin sen sydämessäni asti. Sydämenikin värisi.

Erittäin tärkeäksi kappale nousi, kun koin ensimmäisen pitkän parisuhteen jälkeisen eroni.

Viikonlopuilta, vuosi 2000. Erosta jo jonkun aikaa. Löydän itseni veljeni kanssa hänen kaveriltaan, tupakansavuisesta kerrostalokaksiosta. Ei oikein edes huvittanut lähteä, mutta lähdin kuitenkin. Mitä sitä muutakaan, sinkkunainen viikonloppuna. Kaljaa koneeseen. Olen hetken yksin kaverin keittiössä, käärin sätkää, kun tämä biisi alkaa soida taustalla. Jään kuuntelemaan.

There would be another song for me

For I will sing it
There would be another dream for me
Someone will bring it

I will drink the wine while it is warm
And never let you catch me looking at the sun
And after all the loves of my life
After all the loves of my life, you'll still be the one

Sinä, ensimmäinen menetetty rakkauteni palaat mieleeni. Vaikka erosta on jo jonkin aikaa, huomaan tässä hetkessä, että sisälläni on vielä surua. Nyt se tulee ulos. Itken keittiössä, muilta piilossa. En voi sille mitään.

Veljen kaveri tulee hetken päästä keittiöön ja kysyy, miksi olen siellä yksin. Olen selin häneen, kyyneleet vielä silmissäni. Pyyhkäisen nopeasti kädellä silmäkulmani ja nielen loput kyyneleet. ”Sätkää vaan käärin.”

Käännyn häneen päin. Esitän reipasta. Nappaan pöydältä mukaani uuden kaljapullon. Menen parvekkeelle tupakalle.

Richard Harris: MacArthur Park (1968)

Haluan mutaisen miehen

Säälin nuorta sukupolvea monestakin asiasta. Paljon siitä, että heillä ei enää ole vapautta, ei sellaista kuin minulla nuoruudessani oli. Eniten kuitenkin siitä, että he ei eivät varmaan edes tuollaista vapautta osaa kaivata. Jos se heille eteen heitettäisiin, he eivät tietäisi, mitä sillä tehdä.

Säälin heitä myös siitä, että heillä ei enää juurikaan ole yhteisiä sukupolvikokemuksia. Ei ainakaan populaarikulttuurin saralla. Kaikki on pirstaloitunutta, tämän päivän kuumin hotti on huomenna jo unohdettu muisto bittiavaruuden syövereissä. Yhdistävät asiat ravistelevat vain kenties muutamien kymmenien tai satojen samankaltaisten mieliä.

Minun ikäluokallani yhdistäviä asioita ja kokemuksia on pilvin pimein. Olen kiitollinen lapsuuden vähäisestä TV-tarjonnasta. Olen kiitollinen siitä, että minun lapsuuttani ja nuoruuttani värittivät ilmiöt, jotka jokainen tunnisti ja joihin jokaisella oli joku mielipide. Kaikki tykkäsivät Samantha Foxista 80-luvulla. Kun Europen Final Countdown tuli ensimmäistä kertaa Hittimittarista, jumalauta että seuraavana päivänä oltiin koulussa pähkinöinä. Kaikki. KAIKKI.

Ja jos joku vaikka sattui jotain tiettyä bändiä inhoamaankin, niin ainakin hän tiesi, mitä hän inhosi.

90-luvun puoliväliä lähestyttäessä olin kasvanut jo lähes täysi-ikäiseksi ”vaihtoehtonuoreksi” ja Samantha Foxit olivat kaukainen muisto vain. Sukupolvikokemukset jatkuivat toki silloinkin, mutta pientä segmentoitumista oli jo huomattavissa. Yksi, varsinkin meidän ”alternative-piirien” sukupolvikokemus oli Woodstock 1994. Kerrankin joku kanavapäällikkö oli ollut hereillä, sillä tuota koko ameriikan skeitti-, altsu-, surffi-, punkki-, hippi-, ja varmaan ihan tavallistakin veljeskuntanuorisoa yhteen kerännyttä suurtapahtumaa näytettiin SUORANA MTV3-kanavalta armon kesänä 1994. Tuohon aikaan valvoin muutenkin yöt läpeensä, joten suorien lähetysten seuraaminen aamuyön tunteina ei ollut minulle lainkaan haastavaa. Tapahtumahan esitteli sellaisia vaatimattomia nimiä kuten Cypress Hill, Aerosmith, Rollins Band, Green Day ja Metallica. Järjestäjien yllätykseksi viikonloppu kokosikin sellaiset 350 000 ihmistä pelipaikalle. Taisi siinä vähän järjestelytkin mennä pieleen, mutta vuoden 1999 kaltaiselta katastrofilta kuitenkin vältyttiin.

Rollins Bandin, Porno for Pyrosin ja Metallican ohella oli erityiseti yksi nimi, jota mielenkiinnolla odotin. Bändistä oli jo supistu pitemmän aikaa. Yhtye sekoitti saundiinsa sopivassa määrin industrial-vaikutteita, ja komeat soittajat maihinnousukenkineen ja rastoineen vetosivat minuun, nuoreen alternative-tyttöön, joka oli sekoittanut tukkaansa useampaakin eri väriä. Aiemmin olin Music-TV:ltä kuullut lähinnä vain yhtä ahkeraan soinutta renkutusta, ”Head like a hole” nimistä biisiä. Kuola pitkällä sitten elokuun 13. yö valvoin, ja odotin...

Kun tuo keikka sitten alkoi... Huh. Heti ensimetreistä tiesin, että jumalauta, nyt tulee muuten kovaa settiä. VHS-nauhuri surisemaan, tämä on pakko saada nauhalle. Valtava yleisömassa velloi – kirjaimellisesti – lavan edessä, kun mutaan sonnustautuneet Nine Inch Nailsin jäsenet alkoivat rääkätä soittimiaan lavalla. Vaaran ja vapauden tunne välittyi estoitta valtamerten yli, pieneen Suomen maahan, kesäisen betonilähiön kerrostaloasuntoon. Bändi on liekeissä järjettömän ison yleisömassan huutaessa ja velloessa tauotta, ees taas. Esiintymisessä on alkukantaista energiaa, vimmaa ja rytmiä. Jätkät ovat tosissaan. Elävät musiikkia. Ja voi kuinka minä tunnen sen omissa luissani. Vihainen – ja ah niin helvetin hyvän näköinen – Trent Reznor hakkaa mikrofonia päähänsä angstin vallassa. Voi Trent, minäkin olen usein angstinen! Minäkin vihaan usein maailmaa, ihmisiä, uskontoa! Voi Trent, minä niin tahtoisin olla siellä, lavan edessä vellomassa armottoman ihmismassan pyörteessä! Minäkin haluan tulla nostetuksi ihmisten käsien varaan, surffata loppumattoman ihmismeren päällä! Minäkin haluan ELÄÄ ja kokea ja tuntea, ja rakastaa ja vihata ja rakastaa ja vihata!!! Minäkin haluan liukua mutamäkeä holtittomasti, leikkiä mutalammikoissa, nauraa humalassa ja rakastua rastapäähän! Minä haluan rakastua rastapäähän, jonka kanssa voisin matkustaa sinne, Woodstockiin, ja me yhdessä liukuisimme mutamäkeä, heittäisimme toisiamme mutapaakuilla, nauraisimme nousuhumalassa, suutelisimme Nine Inch Nailsin keikalla, crowdsurffaisimme aamuun asti, ja me olisimme nuoria aina. Me vallottaisimme maailman yhdessä ja me kokisimme kaikki seikkailut, joita maailma voi tarjota, me kävisimme kaikissa niissä paikoissa, joista olemme aina haaveilleet ja me olisimme rakastuneita, mielettömän rakastuneita, ja mielettömän hulluja, aina ja ikuisesti.

Yhtäkkiä tuon pelkän keikan ja koko Woodstock 1994 tv-tarjonnan myötä minulla oli päässäni vain tämä unelma. Koko 16-vuotiaan romanttisen sekopään sydämelläni - halusin mutaisen miehen. Mutaisen rastapään, joka ymmärtää minua, ja kuuntelee samaa musiikkia kuin minä. Joka on kaltaiseni toivoton romantikko, mutta ei tietenkään mikään nössö, vaan huumoria kukkiva, peloton maailmanmatkaaja. Joka ei halua perinteistä omistusasuntoa ja lapsia ja vakityötä. Vaan haluaa omistaa elämänsä seikkailulle, rakkaudelle, ja minulle, tietenkin.

Joku joka osaa sopivasti rakastaa ja sopivasti vihata.

Keikan jälkeen olin pakahduksissa. Olisi heti tehnyt mieli kelata juuri nauhoittamani VHS-kasetti alkuun, ja katsoa koko mutainen paska uudestaan. Vaikka Suomessa oltiin jo aamussa, minua ei väsyttänyt. Olin haltioissani, saanut uutta energiaa, inspiroitunut – ja rakastunut Nine Inch Nailsiin. Ei mennyt kauaa kun stereoissani raikasi lähes repeatillä bändin samana vuonna ilmestynyt The Downward Spiral-levy. Saman vuoden jouluna pyysin joulupukilta koko muun tuotannon. Ja joulupukkihan totteli. Pretty Hate Machine ja ep:t Broken sekä Fixed löytyivät lahjapaketista, jonka avaamisen muistan vieläkin. Se oli puhdasta riemua. Elettiinhän aikaa, jolloin musiikki täytyi ihan oikeasti fyysisesti hommata jostain -levykaupasta, tai nauhoittaa kirjaston CD-levy kotona kasetille. Perseaukisena nuorena musiikinrakastajana harrastin jälkimmäistä ahkeraan. Pelkät lempibändien levyt eivät tietenkään riittäneet, vaan pitihän minun saada kertoa koko ympäröivälle maailmalle, mitä kuuntelen. Bändipaitatilaukset löysivät tiensä postimyyntikatalogien tilaussivuille. Etsin NIN:ää eli ninniä kuuntelevia kirjekavereita. Ja se Woodstock-VHS, sehän kelattiin ees taas satoja kertoja. Niin paljon, että nauha lopulta alkoi venyä ja rätistä ja surista – no, kyllähän te tiedätte. I went the whole nine inches.

Kuten niin moni muukin asia iän mukana hieman laimenee, niin myös musiikin fanittaminen lienee yksi tällainen. Rakkauteni musiikkiin ei ole vähentynyt, mutta enää ei jaksa suhtautua asioihin, tai oikeastaan yhtyeisiin niin intensiivisesti. On löytynyt muitakin asioita, joihin voi suhtautua intensiivisesti. Ja, valitettavasti, nykyään vaan ei enää törmää juuri mihinkään tajunnanräjäyttävään uuteen yhtyeeseen. Kaikki on jo kuultu. Onneksi osa vanhoista tutuista yhtyeistä kuitenkin vielä on voimissaan, ja keikkakunnossakin. Vaikka uudesta tuotannosta harvoin samoja kiksejä saa kuin teini-iässä kuullusta materiaalista, niin keikat ovat edelleen tapahtumia, joissa voin hetken elää menetettyä nuoruuttani vielä uudestaan.

Olin viime keväänä NINin Hartwall-areenan keikalla. Vaikkei meno ihan yhtä kreisiä ollutkaan, kuin Woodstockissa niin minulla oli kuitenkin mahtavaa. Nautin ja tanssin hiki päässä. Trentkään ei ollut enää niin vihainen. Downward Spiralilta soitettiin myös biisejä, jotka ovat edustaneet sekä minulle, että Trentille (uskon) angstisia aikoja. Oli mukava kuulla niitä kappaleita ilman ahdistusta ja tuskaa sydämessä, 36-vuotiaan seesteisellä räyhäkkyydellä.

Ja vaikken minä sitä pelotonta maailmanmatkaaja-rastapäätä koskaan saanutkaan, niin asiat taitavat olla silti aika hyvin. Sekä minulla että Trentillä.

Mutta silti, kun näen tämän, olen valmis välittömään pogoiluun. Wake up motherfuckers!!!

Nine Inch Nails: live in Woodstock 1994

Sweep me off my feet

Olen toivoton romantikko. Kasvanut kiinni prinsessasatuihin ja pakahduttaviin nuorisokuvauksiin. Siitä lähtien, kun nyt aloin hieman enemmän ymmärtää poikien päälle, kasvatin päässäni suurta utopiaa siitä, kuinka kerran kohtaisin unelmieni prinssin – ja eläisimme onnellisina elämämme loppuun asti. Tuolloin en vielä ymmärtänyt, että onnellisuus voi olla synonyymi myös turvallisuudelle ja kiintymykselle, arjelle. Tuolloin onnellisuus oli minulle synonyymi pakahduttavasta, rinnassa polttavasta Suuresta Rakkaudesta, kaikkivoipasta Intohimosta, joka ei ajan myötäkään laannu, ei himmene. Sellaisesta rakkaudesta, että tekisi mieli itkeä koko ajan pelkästä onnesta. Juuri niin kuin elokuvissa.

Olenpa matkallani kohdannut kaltaisianikin. Lähes ohimennen. Kuitenkin niin pysäyttävästi, että muistan, aina. Aina.

2001 kevät. Kaupunki lupaa seikkailua. Ilmassa tuoksuu asvaltti. Päivä on jo levittänyt siipensä yön yli. Kuin varkain. Alla huuruinen vappu, loputon.

Suosittu rock-baari, joka tarjoaa näkymän yli kaupungin torin. Toinen kotini. Monta yöllistä seikkailua olen kokenut tämän baarin ansiosta. Paikka täynnä ihmiskulkijoita. Pari miestä neljän hengen pöydässä, kaksi tuolia vapaana. ”Voiko tähän istua?”

Olit häikäisevän komea. Habituksesi ei ollut ihan sitä, mihin yleensä lankean. Sehän teki kaikesta vain mielenkiintoisempaa. Puheesi hurmasivat. Kilpailimme, kumpi saa toisen nauramaan. Jo parin tunnin päästä ensikontaktista suutelimme. Ystäviemme yllyttäminä. Niin ilmeistä se oli.

And when you kiss me

On this midnight street

Sweep me off my feet

Singing, ain't this life so sweet

Jatkoimme lähiöön sukulaisesi asuntoon. Sinä yönä tuskin nukuimme. Nälkäämme söimme toistemme huulia. Uskalsin toivoa, että olisit prinssini. Että näkisimme uudelleen.

Seuraavana päivänä erosimme vilkasliikenteisessä risteyksessä. Minulla oli kävelymatka kotiin, sinä jatkoit lähipubiiin. Risteyksessä syleilimme ja suutelimme lähes tunnin. Juuri niin kuin elokuvissa. Tuntui, kuin kumpikaan ei olisi halunnut päästää irti, peläten, että kaikki särkyy jos irrotamme otteen.

Niin.

Kului päiviä, soittelimme. Palasit kotiisi naapurikaupunkiin. Sovimme, että tulen viikonlopuksi luoksesi. Laskin päiviä kohtaamiseemme. Päivät kuluivat fantasioiden silmistäsi, hymystäsi, huulistasi. Karvani nousivat pystyyn kun kuulin äänesi puhelimessa. Rakensin päähäni mielikuvan täydellisestä viikonlopusta, jonka tulen kanssasi viettämään.

Perjantai-aamu. Loppukevään harmaus täyttää ilman. Kassini on jo pakattu viikonloppua varten, mutta mielessä on jossakin jokin suuri, musta pilvi. Aavistus pahasta. Tunnen sen luissa ja ytimissä, se hiipii sisään kuin tämä toukokuinen kalseus. Soitan, kuten sovimme, ennen lähtöäni.

Äitisi vastaa puhelimeen. ”Ai, ei se oo ny kotona. Se meni johki kaverilleen.” Aha. Epätoivo valtaa mielen, vaikka koitan pitää sen poissa. Ehkä tulet kohta takaisin. Ehkä se oli jotain tärkeää. Ehkä soitat pian. Musta urheilukassini odottaa oven edessä, enemmän kuin valmiina lähtöön. Odottaa tunnin, odottaa toisenkin. Kolmannen. Iltaan asti. Ja seuraavaan päivään.

Siihen mennessä, kun saan sinut langan päähän, olen käynyt läpi kaikki ne mahdolliset pettymyksen eri sävyt, joita ihminen voi sydämessään kantaa. Sinulla ei ole järkevää selitystä. Äänestäsi kuulen, että olet humalassa. Alan pikku hiljaa ymmärtää, että taidat olla ainakin yhtä ihastunut alkoholiin, kuin minuun. Hieman ihmettelinkin, miten sanoit tuntevasi kaikki lähibaarin ihmiset nimeltä. Ja miksi asuit äitisi kanssa. Ja miksi minä ”hikeennyin turhasta” pettyessäni raskaasti viikonlopun suunnitelmien kariutumisesta.

Juoppoprinssi.

Yritimme vielä sopia tapaamista, mutta se ei koskaan onnistunut. Velloin pettymyksen meressäni pari viikkoa. Itkin ja soimasin kurjaa kohtaloani. Miksi taas, näin. Miksi aina. Juuri kun luulin löytäneeni kaltaiseni, syvästi tuntevan ja sen osoittavan sielun. Surussani käännyin musiikin puoleen, kuten aina. Viimeiseen uskolliseen lohduttajaan. David Grayn ”White ladder” levy nousi tuona aikana minulle yhdeksi maailman tärkeimmistä asioista. Davidin tumma ääni tuuditti minut monta kertaa uneen, kyynellammikkooni. Hänen tekstinsä kertoivat samankaltaisia tarinoita, tarinoita ihastumisista, rakastumisista, pettymyksistä. Pakahduksesta ja sydänsurusta. Ikäänkuin hän olisi ottanut minua kädestä kiinni, sanonut ”Tiedän, olen ollut siellä itsekin. Monta kertaa. Yhdessä pääsemme tämän yli. Jaksa uskoa”. Kunpa olisin tärmännyt häneen sinun sijastasi! Monet yöt olen ulvonut hänen kanssaan, seuranamme kynttilänvalo, päiväkirja ja pullo viiniä. Kun ei ole voinut tehdä muutakaan. Kun koko sisuskalusto on vain halunnut räjähtää siitä pahasta olosta.

Luulen, että pelkäsit. Tiesit ehkä itsekin, miten se tarina olisi mennyt. Ehkä olit menettänyt jo jonkun, useammankin. Kuitenkin, tulevana kesänä sain muutaman hyvin oudon puhelun. Joskus toisesta päästä kuului pelkkää kummallista rätinää, niin kuin joku olisi yrittänyt puhua ja puhelimessa olisi ollut jokin kummallinen tekninen vika. Joskus toisesta päästä ei kuulunut mitään. Vuoden loppuun mennessä puhelut loppuivat. Minusta tuntuu, että se olit sinä.

Vuosi 2015 on aluillaan. Niille, jotka Rakkautta etsivät, toivon onnea. Ehkä tämän vuoden rakkaus kestää.

Ja Jannelle. Meillä oli hetki puhdasta magiaa. Toivottavasti et ole juonut itseäsi hengiltä.

David Gray: This Year's Love