Tiedäthän sen ilon, kun korviisi
kantautuu jostakin kappale, jonka alkusävelet heti tunnistat, muttet
ihan juuri sillä sekunnilla osaa sanoa, mikä biisi se itse asiassa
on? Hyräilet sävelmää, tapailet sanojakin – ne löytyvät kuin
itsestään suuhusi vaikka et ehkä ole kuullut tuota kappaletta
vuosikausiin. ”Mikä tää biisi on, hei tää on tää..!”
Kappale saattaa myös vyöryttää
verkkokalvoillesi tuokiokuvia menneistä ajoista, hetkistä, iloista
suruista. Tunteista ja tuoksuista, mielentiloista. Ja jälleen musiikki
on silta, jota pitkin kulkemalla on mahdollista avata sielun ovi.
Aina välillä niin tapahtuu, ehkäpä
nykyään kuitenkin harvemmin kuin esimerkiksi aikana, jolloin radiot
olivat vapaita soittamaan mitä halusivat. Minulle se tapahtui juuri
äsken. Ei tosin sillä tavalla, että olisin kuullut kappaleen jostakin lähteestä.
Lueskelin vanhaa päiväkirjaa,
tekstejä parinkymmenen vuoden takaa. 29.2.1995 vietin hiihtolomaa
Lapissa. ”Tulee ihana kappale, Move with me.”
Koska tuo kappaleen nimi ei heti
herättynyt päässäni minkäänlaisia kelloja, otin avukseni
Googlen. Pieni yllätys oli se, kun artistiksi paljastui Neneh
Cherry. Buffalo Stance oli elämäni ensimmäisiä anthemejä,
ala-asteella emme saaneet siitä kaverini kanssa kylliksemme.
Veivasimme C-kasetilta sitä ees-taas useita kertoja illassa. Ehkäpä
tämä toinen biisi olisi sitten jotenkin unhoittunut tuon Buffalo
Stancen varjoon, vaikka julkaisuajankohdat ovatkin erit.
Mutta niin vain tämänkin sävel
tuntui heti tutulta, ja sanat tulivat kuin itsestään suustani ulos.
Kuin tapaisi vanhan ystävän vuosien jälkeen, ja huomaisi että hän
on edelleen sama ihana ihminen kuin aina ennenkin. Jatkatte juttua
siitä mihin se viimeksi jäi. Ja samalla mietit, miksi viime
tapaamisesta on vierähtänyt taas niin kauan, ettekä näe useammin.
"So
move with me I'm strong enough
To
be weak in your arms
Move with me I'm strong enough
To be real in your arms"
Move with me I'm strong enough
To be real in your arms"
I'm strong enough to be weak in your arms. Se ihminen, joka kuunteli tätä kappaletta vuonna 1995 ei osannut ihan niin paljon arvostaa tuota lausetta, kuin se ihminen, joka – nostalgia sydemessään, vanhan päiväkirjansa äärellä, kuuntelee tätä kappaletta vuonna 2015.
Tämä kappale ei ansaitse unohdusta. Kuuntele.
