Juuret osa 2: Get your kicks on route E4

Heinäkuu 1987. Huoltoasema jossakin Göteborgin ja Tukholman välissä. Lämmin kesäilta, keltainen kehrä taivaalla, vaipumassa horisonttiin. Tuulen vire helpottaa matkaajaa.

Linja-autollinen esi-murrosikäisiä jalkapalloilijoita perheineen matkaa läpi eteläisen Ruotsin. Pysähdys huoltoasemalla. Jäätelöä, niin kuin jokaisella huoltoasemalla. Koko viimeisen viikon ajan, niin paljon jäätelöä. Ja falukorvia. Ja pahaa sinappia. Ja pahaa ketsuppia.

Bussissa myös 9-vuotias tyttö. Ei mikään pikkulapsi enää. Kun oltiin reissuun lähdetty, oltiin yhdessä äidin kanssa laitettu tukkaa. Papiljotteja päähän. Ja laitettu vähän meikkiäkin. Ripsiväriä, ja vähän huulikiiltoa. Kelpasi sitten nättinä nököttää tuntikaudet bussissa. Tyttö on kenties hieman ihastunut isoveljensä joukkuetoveriin. Yhteen, ehkä vähän toiseenkin.

Bussi kurvaa huoltoasemalle. Hetkessä se vapauttaa sisuksistaan kymmeniä energisiä nuorikoita ja useita kahvinjanoisia aikuisia. Tytöllä ei ole kiire ulos. Ei ole hätä eikä jano. Bussin ovi jätetään auki - sisuksistaan bussi työntää ulos myös nuoren ihmislapsen orastavan hien hajua, makkaraleipien ja  irtokarkkien tuoksua, eväspierujen makeankirpeää lemua.

Ja musiikkia.

Tyttö jalottelee bussin ulkopuolella, kun nuotit osuvat korvaan. Hän ei muista, koska olisi viimeksi kuullut mitään niin kaunista. Kosketinsoitinmatto maalaa tähän pysähtyneeseen kesäillan hetkeen täydellisen maiseman. Tyttö jää kuuntelemaan, kuin jähmettyneenä. On kappaleesta lumoutunut. Esittäjä ja biisin nimi menevät ohi, ja pian koko kappale unhoittuu mielestä.

Helmikuu 90-luvun alkupuoliskolla. Yö. Tyttö, nyt teini-ikäinen tuittupää, makaa kipeänä kotinsa olohuoneen sohvalla. Lakanat ovat taas kuumeen laskeuduttua kastuneet märiksi. Uni ei tule silmään, koska tyttö on lähinnä nukkunut jo pari päivää. Ainoa lohtu tässä yössä on kirjastosta lainatut cd-levyt. Eräs niistä kantaa nimeä 101. Esittäjänä Depeche Mode. Monet biiseistä tyttö tunnistaa, radiohittejä vuosien varrelta. Kappale Shake the disease naurattaa nimellään. Osuva valinta tähän yöhön.

Ensimmäisen levyn loppupäässä se sitten alkaa. Kosketinsoitinmatto, joka maalaa kaunista äänimaisemaa tähän pimeään, talviseen pakkasyöhön. Jotakin tytön sisällä värähtää - hän tunnistaa tuon maton, ja palaa välittömästi mielessään vuoden 1987 heinäkuuhun, eräälle ruotsalaiselle huoltoasemalle, kesän lempeyteen. SE kappale. Tyttö muistaa. Tämä on SE kappale! Kaikkien näiden vuosien jälkeen, tässä se nyt on. Ihmetys, jopa epäusko. Miten hän voi muistaa? Mutta kyllä hän muistaa. Hän on asiasta varma. Tyttö jää kuuntelemaan, kuin jähmettyneenä. On kappaleesta lumoutunut. Jotakin pakahtuu, sydämessä. Tyttö on rakastunut.


Tuota rakkautta on kestänyt tähän päivään asti. Jos minun pitäisi valita yksi yhtye maailmasta, vain yksi yhtye, joka olisi paras, kaunein, tärkein, se olisi tämä. Depeche Mode. Yhtye jossa yhdistyy surumielisyys ja konebiitti, upeat melodiat ja suuren draaman taju. Täydellinen valinta minulle, vauvasta asti melankoituneelle, Suuresta Tunteesta elävälle, kahdeksankymmentäluvun syntikkapopissa kasvaneelle, vikkelän tanssijalan omaavalle nuorelle naiselle.

Jos minä saisin käyttööni aikakoneen, ja voisin matkustaa minne vain oman elinaikani haitarilla, tiedän mihin matkustaisin.  Olen tiennyt jo monta vuotta. Matkustaisin vuoteen 1988, Los Angelesin Pasadena Rose Bowliin. Keikalle, jossa olen mielikuvissani ollut tuhansia kertoja. Todistaisin elämänsä kunnossa olevaa, megasuosion kynnyksellä keikkuvaa tulevaa superbändiä. Heinäkuun 18. päivä 1988 Depeche Mode päätti "Music for the masses" konserttikiertueensa tuolle täyteen pakatulle Rose Bowlin areenalle. 101 on konserttitaltiointi tuosta keikasta. Ja miten tärkeä levy se minulle onkaan. On ollut tuosta kuumeisesta helmikuun yöstä lähtien. Yöstä, jolloin löysin erään maailman parhaista kappaleista.

Yöstä, jolloin löysin tämän:

Depeche Mode: Stripped (1986)

Juuret osa 1: Surullinen aina

Lapsena inhosin lastenlauluja. Tai, no ehkä ”inhota” on hieman liian kärkäs sana kuvailemaan tuntemuksiani niitä kohtaan. Paitsi ”Aatsipoppaa, pojat teki soppaa” renkutuksesta. Sitä minä ihan todella inhosin. Yleisesti voitaisiin kuitenkin sanoa, että en lapsena liiemmälti pitänyt lastenlauluista. En tiedä miksi. Minusta ne olivat jotenkin naurettavia aina. Ärsyttäviä. Tekemällä tehtyjä. Jotenkin, niin kamalan ...lapsellisia. Tämä tuntemus nousi esiin usein muissakin asioissa, lähes aina jos tekeminen oli liian ohjattua ja valmiiksi pureskeltua. Muistan useinkin ajatelleeni aikuisen seurassa, että ”ai, ihanko totta nyt ajattelit viihdyttää minua tällä älyttömän helpolla/tylsällä leikillä tai pelillä?”. Minusta monet lasten asiat olivat vaan niin kovin ...lapsellisia. En saanut niistä mitään irti. Tuntui jotenkin jopa nöyryyttävältä tehdä niitä asioita. Erityisherkkänä ja kilttinä lapsena en koskaan kuitenkaan uskaltanut avata suutani. Ajattelin, että leikitään nyt sitten tädin mieliksi. Taisin lapsena olla tietyissä asioissa melko aikuismainen. Olen ottanut vahingon takaisin olemalla aikuisena aivan, ja totaalisen lapsellinen. Olen ihan onnellinen siitä, että tämä homma meni näin päin.

Minua on aina seurannut tietty melankolisuus. Meinasin ensin kirjoittaa, että minua on aina vaivannut tietty melankolisuus. Mutta ei se niin ole. Ei se minua vaivaa. Melankoliset asiat vetoavat minuun. Melankolinen musiikki varsinkin. Se herättää tunteita, suuriakin, ja minähän elän tunteakseni. Ja aina tasaisin väliajoin Tunteen pitää olla Suurta. Muuten tukehdun.

Melankolia on kaunista. Ja kauneus on aina melankolista. Olen usein miettinyt, miksi se on niin, miksi sen pitää olla aina niin, että kauneus kuten minä sen koen, sisältää aina myös ripauksen melankoliaa. Pakahdusta. Tunnetta, että sydäntä, ihan vaan hieman revitään irti rinnasta. Eikä tunteen tarvitse liittyä ihmissuhteisiin, tai ”rakkauteen”. Tätä tunnetta olen hengittänyt koko teini-ikäni, esimerkiksi vain Luonnon kauneudesta lumoutuneena. Ja musiikista lumoutuneena. Olen nuorempana elänyt yöt läpeensä vain tätä tunnetta janoten. Myös nostalgia, kuten minä sen koen, sisältää aina palasen melankoliaa. Palan pakahdusta. Muuten se ei olisi nostalgiaa, se olisi vain muistamista. Tai muistelemista.

Lapsesta lähtien olen pitänyt melankolisesta musiikista. En tiedä miksi. Synnyin sen kanssa. Uskoakseni olen ”vanha sielu”, kuten viisaammat sen sanovat. Melankolia oli minuun jo istutettu. Älkää kysykö miten, sillä niin pitkälle minä en (onneksi) muista.

Lapsuudestani on kirjoitettu ”Kun olin pieni” kirjaa. Tiedättehän, sitä mihin leikattiin ensimmäinen hiustupsu, liimattiin ensimmäiset valokuvat, ja kerrottiin tarinoita ja faktoja minusta. Kirjassa oli vaaleanpunainen kansi. Piirretty, alaston vauva keinui kannessa. Äitini on kirjoittanut kohtaan "Lempikappaleeni vauvana: Rakkaani hylkää mua ei (Cherbourgin sateenvarjot)”. Ilmeisesti tuo kappale oli soinut sellaisen vedettävän lelun – joka roikkui jokaisen 70- ja 80- luvulla syntyneen lapsen sängyn päädyssä – musiikkina. Ja ilmeisesti olin ”vauvana” ja taaperoikäisenä tuosta kappaleesta ollut aivan haltioissani. Jossain vaiheessa, kun aloin jo hieman enemmän ymmärtää elämästä, ja tätä lapsuuskirjaani lueskelin (luultavasti nostalgia sydämessäni) niin tämä kohta pysäytti. Minkälaisen vauvan lempikappale on Cherbourgin sateenvarjot?? Tuo yltiöpateettinen ja kaihoisa musikaali-chanson. En voinut kuin nauraa – näin dramaattinen olen ollut jo vauvasta lähtien.

Rakkaani hylkää mua ei ja Les Parapluies De Cherbourg -sovitukset eroavat jonkin verran toisistaan. Tällä kertaa siis molemmat versiot. Jälkimmäinen alkuperäisen elävän kuvan kanssa ( ja se vasta pateettista katsottavaaa onkin).

Anki: Rakkaani hylkää mua ei (1966)

Michel Legrand: Les Parapluies De Cherbourg (1964)