Ennen baari-kelpoisuutta (joka tuli muuten paljon ennen täysi-ikäisyyttä voin huomauttaa) viikonloput kuluivat usein milloin minkäkin poikaseurueen Corollassa tai Mazdassa tai Opelissa kartsalla rinkiä vetäen ja Omppu-jytä -övereitä kehitellen. Auton poppivehkeet soittivat aina sitä samaa 90-luvun eurodance-PASKAA, ajattelin tuolloin, ja ajattelen yhä - huolimatta siitä, että nykyään ikäiseni ihmisen on trendikästä pitää tuosta musiikista, ja vielä tunnustaa se julkisesti mm. Facebookin eri ysäri-ryhmissä. Poikkeuksiakin löytyi toki, monia techno/rave-akteja kuuntelin oikein mielelläni, mutta eipä nyt sekoteta technoa ja kevyttä dance-poppia toisiinsa!
Sama eurodance soi valitettavasti vielä silloinkin, kun pääsimme ensimmäisiin baareihin ala-ikäisinä sisälle. Muistan aina tunteneeni oloni hyvin ulkopuoliseksi noissa paikoissa. Mutta menin niihin kaverieni perässä, muutakaan en oikein voinut. Noista paikoista ja seuroista oli turha etsiä sielunkumppania - tai edes älykästä keskusteluseuraa. Viimeistään loppuillasta aina ahdisti ja lujaa, kaverit alkoivat olla niin kännissä, että niitä piti joko hävetä tai lohduttaa tai taluttaa tai taltuttaa - pahimpina iltoina näitä kaikkia samaan aikaan. Jossain vaiheessa aloin olla todella kyllästynyt tuohon meininkiin. Valitettavan usein viikonlopusta käteen jäi vain paha maku suuhun.
Kunnes sitten pääsiäisenä 1995 kaikki muuttui. Tampereen rock-pyhättö Pakkahuone oli alkanut kiinnostaa muutenkin kuin reiviensä puolesta. Nuorisotalojen lisäksi Pakkahuone oli varmaan ainoa paikka, jossa ala-ikäisetkin pääsivät kuulemaan livemusiikkia. Onneksi asia on vielä tänäkin päivänä niin. Pääsiäisen kunniaksi Pakkahuoneella taisi olla taas useamman päivän kinkerit alkamassa. Pitkien pyhien (=ryyppyputken), aurinkoisen kevätillan ja nuoruuden energian innoittamana suuntasin Pakkikselle katsomaan CMX:n keikkaa. En ole varma, muistanko oikein, mutta mielestäni lähdin tuolle keikalle yksin. Henkinen ja fyysinenkin pesäero eurodanceen ja pettymystä tuoviin ystäviin oli alkanut.
Heti jonottaessani sisälle keikkapaikkaan aistin sen. Ympärillä oli aidon oloisia ja näköisiä ihmisiä bändipaitoineen ja grunge-tyyleineen. Yhtä kännissä he olivat kuin muissakin paikoissa, mutta kaikki olivat hyväntuulisia. Kukaan ei haastanut riitaa. Hyvällä tavalla huono huumori kukki. Ja osa pojista oli todella, todella söpöjä. Ihan eri luokkaa kuin sliipatut eurodance-urpot tai juntit Karjala -lippispäiset autonasentajalinjalaiset. Tunsin orastavaa innostusta. Tunsin ihanaa nousuhumalaa.
Kun itse keikka sitten lähti käyntiin, tunsin musiikin voiman. Olin rakastunut CMX:ään jo ylä-asteella pari vuotta aiemmin, Aurinko -albumin myötä. Punkahtavat, koukeroiset biisit ja mystiikasta, suomalaisesta mytologiasta ja folkloristiikasta ammentavat sanoitukset upposivat minuun aivan täysillä. Aurinko on edelleen yksi parhaista ja minulle tärkeimmistä (suomalaisista) levyistä koskaan. Osaan sen varmaan ulkoa sanasta sanaan. Aurinkoa seurannut Aura vetosi myös, ja nyt jo suurempaankin yleisöön. CMX ei ollut enää vain pienen piirin juttu. Se ei ollut enää vain minun juttuni. Keikkavuonna 1995 ilmestynyt Rautakantele viimeistään räjäytti potin, ja bändi oli kaikkien itseään kunnioittavien rock-tyyppien huulilla.
Yleisön seassa en ollut yksin. Ympärillä olevat ihmiset vapauttivat itsestään sellaista energiaa, jota en ollut eurodance-paikoissa kohdannut. Jengi pogoili ja tanssi kuin transsissa. Hikiset vartalot mäiskähtivät toisiaan vasten. Joku crowdsurfasi. Joku antoi Yrjänälle hauen, kesken keikan. Minä tanssin, tanssin ja nautin. Imin itseeni valoja, värejä, tuoksuja, kauneutta, iloa ja välillä raivoakin, raivoa jonka täytyi päästä ulos, energiaa, puhdasta energiaa, rock'n rollia perkele! Keikka oli minulle kuin uskonnollinen herätys. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin, että tänne minä kuulun. Nämä ovat ne ihmiset, joiden parissa olen kotona. Tämä on se energia, josta haluan elää. This must be the place.
Tuona iltana löysin osan identiteettiäni, ja vihdoinkin sen viitekehyksen, jonka parissa olen niin hyvin viihtynyt kaikki nämä vuodet. Sen jälkeen mikään ei ole pitänyt minua pois live-keikoilta, eikä festareilta.
Olin tämän vuoden alussa kuuntelemassa Anthrax-kitaristi Scott Ianin spoken word -kiertuetta. Setissään mies ihmetteli sitä, miksi ihmiset haluavat mennä festivaaleille. Ihmisiä on paljon, äänentoisto on perseestä, kaikilla paitsi pääesiintyjillä on lyhyet keikkasetit.
Kerron sen sinulle, Scott hyvä. Olin viime kesänä Tuskassa hyvän ystäväni kanssa. Vanha suosikkini Anthrax tähditti kaunista, auringontäytteistä lauantai-iltaa. Odotukset olivat korkealla (kuin myös toisen päivän humalatila). Kun Among the living sitten pärähti soimaan, heitin kädessäni olleen tyhjän pahvimukin korkealle ilmaan, ajattelin että fuck it, ja suuntasin moshpittiin. Ja mikä pitti se olikaan. Siellä minä, 36 -vuotias täti-ihminen pinkissä mekossani mäiskäyttelin hikistä vartaloani nuoria, hädin tuskin täysi-ikäisiä pojankolleja vasten (no oli siellä muutama yli 20 -vuotiaskin). Välillä juostiin, hypittiin, törmättiin, saatiin iskua, ja juuri kun olin kohtaamassa asvaltin koko ruhoni voimalla, tunsin jonkun vahvan käden tarttuvan omaani, ja nostavan minut takaisin ylös. Kerran kun pittiin menin, en halunnut sieltä poistua koko keikan aikana. Änkesin wall of deathin eturintamaan. Koska pitäähän sitä, nyt kerran elämässä, helevetti. Jossei nyt niin koska sitten. Vitut nivelrikosta. Happy go lucky.
Elämäni paras pitti. Ja - uskokaa pois - minä olen aika monta pittiä eloni aikana kolunnut.
Tuollaista puhdasta riemua, puhdasta energiaa, puhdasta vitun elämäniloa en ollut tuntenut vuosikausiin, kenties vuosikymmeniin. Se yhteenkuuluvuuden tunne, joka siellä pitissä virtasi, virtasi vielä pitkään keikan jälkeenkin. Tuntemattomat tulivat halailemaan ja heittämään ylävitosia. Sanoja ei tarvittu. Virtaavasta hiestä ja punoittavasta naamasta näin, kuka festaritovereista oli myös käynyt vierailemassa tuossa ihmispesukoneessa. Olin elossa. Olin niin vitun elossa, etten muistanut, koska viimeksi olin ollut niin vitun elossa. Sillä mitä enemmän vuosia mittariin napsahtaa, sen harmaammaksi, tasaisemmaksi, välinpitämättömämmäksi kaikki muuttuu.
Siinä sinulle vastaus, Scott.
CMX: Todellisuuksien Yleiset Luokat
