Lokeroimattomuuden puolesta

Minä en ole koskaan suostunut laittamaan itseäni mihinkään lokeroon. En musiikillisesti, aattellisesti tai muutenkaan. Vaikka tiettyjä suuntaviivoja useatkin eri aatteet ja tyyli- ja musiikkisuunnat ovat elämälleni näyttäneet, orjallisesti en koskaan ole segmentin ikeeseen suostunut .

Arkielämässä tämä on saattanut elämääni jopa vaikeuttaa, jos muistellaan vaikkapa yläasteaikoja. Aiheutin joissakin ikätovereissani hämmennystä, koska en suostunut koviksen rooliin, vaikka minulla selvästikin oli sitä niin sanottua munaa, ja usein jopa auktoriteettajakin uhmasin (mutta aina vain aiheesta). Opettajatkin olivat hukassa kanssani – kelvollinen oppilas numeroista ja tunnollisuudesta päätellen, mutta kuitenkin omaa tahtoa omaava, pisteliäskin jos ärsytettiin.

Kuulumattomuus ja tietty ulkopuolisuuden tunne on leimannut minua koko elämäni ajan. Hyvässä ja pahassa. Musiikissakaan – vaikka suhtauden siihen suurella intohimolla, en ole koskaan täysin osannut järkeäni menettää jonkin yksittäisen yhtyeen tai ilmiön vuoksi. Massailmiöihin olen aina suhtautunut varauksella. Niitä 80-luvun Europeja ja Samantha Foxeja lukuun ottamatta.Vihasin New Kids on The Blockia silloin, kun kaikki kaverini olivat heihin lääpällään. Syy ei ollut se, että olisin väin väkisin halunnut olla erilainen nuori, vaan se, että heudän musiikkinsa oli mielestäni aivan kauheaa kuraa. Tanssitaidoissakaan ei kehumista ollut. Muistan nauraneeni paskaisesti ääneen, kun näin telkkarista NKOTB:n livekeikan – oli kuin viisi puupökkelöä olisi laitettu lavalle heilumaan. Tanssitunnille siitä, pojat, ajattelin.

Kuuntelin ala-asteella sujuvasti mm. Stonea ja Anthraxia, siellä PetShop Boysin, Whitney Houstonin ja Sabrinan seassa. Musiikillisesti laaja perspektiivi on aina ollut suuri rikkaus. Radiosta nauhoitetut sekalaiskasetit saattoivat sisältää mitä tahansa Beach Boysista Nirvanaan - mikä nyt sattui korvaan (ensimmäisen 30 sekunnin perusteella) mielenkiintoiselta kuulostamaan sai armon jäädä kasetille. Välillä eteen tuli kappaleita, joista en ollut varma. Jaa, pitäiiskö tämä nyt jättää kasetille vai nauhoittaa päälle? Joskus lähetysvirta päätti puolestani, sillä radiosta alkoi joku uusi, hyvä kappale ennen kuin ehdin kelata sen epävarman biisin alkuun, nauhoittaakseni päälle tämän uuden kappaleen.

Joskus nämä ”vahinkobiisit” vituttivat olemassaolollaan vuosikausia, kun aina kasettia kunnellessa piti kelata sen huonon biisin yli. Mutta joskus, ajan kanssa, sitä oppi näihinkin biiseihin tykästymään. Joistakin saattoi tulla jopa uusia sydänystäviä. Yksi tällainen vahingosta alkanut, ja vuosien mittaan ystävyydeksi kasvanut kappale on Richard Harrisin MacArthur Park.

Taisin olla 17 kun kyseisen kappaleen kasetilleni vangitsin. Kappale oli jotenkin hämmentävä sekoitus balladia ja suuren orkesterin viihdemusiikkia ja jollain lailla koko kappale huokui jotakin maagista ”mennyttä aikaa”. 17-vuotiaana, enimmäkseen "vaihtoehtomusiikkia" kuuntelevana nuorena naisena toki mietin, voiko kappaletta kuunnella esim. silloin jos on kavereita kylässä. Siinä heti Nine Inch Nailsin jälkeen. Mitä hei, jos laitettaisiin Richard Harrisin MacArthur Park pyörimään? Vastaanotto olisi voinut olla hämmentynyt. Näin jälkeen päin ajateltuna MacArthur Parkhan olisi ollut todella vaihtoehtoista kamaa kaiken sen vaihtoehtoisuuden seassa. Jos hipsteriys olisi keksitty 90-luvulla niin olisin vahingossa saattanut olla tosi hip.

 Ensimmäisenä kappaleessa vetosivat jokseenkin naiivit kertosäkeen sanat -

Someone left the cake out in the rain

I don't think that I can take it
'Cause it took so long to bake it
And I'll never have that recipe again

Symboliikkaa, jota minäkin ymmärsin, vaikka se hieman huvittavaa olikin. Mutta mitä enemmän kappaletta, tai oikeastaan teosta kuuntelin niin sen enemmän pidin siitä. Varsinkin se hidas, melankolinen osa (tämäkö nyt on se kuuluisa C-osa?) puhutteli. Pikku hiljaa niinkin paljon, että kappale herätti minussa melko suuriakin tunteita. Ymmärsin, että kappale kertoo menetetystä rakkaudesta. Enemmänkin näyttelijänä tunnettu Richard Harris tulkitsi kappaleen niin kauniisti väräjäväisellä äänellään, että tuntin sen sydämessäni asti. Sydämenikin värisi.

Erittäin tärkeäksi kappale nousi, kun koin ensimmäisen pitkän parisuhteen jälkeisen eroni.

Viikonlopuilta, vuosi 2000. Erosta jo jonkun aikaa. Löydän itseni veljeni kanssa hänen kaveriltaan, tupakansavuisesta kerrostalokaksiosta. Ei oikein edes huvittanut lähteä, mutta lähdin kuitenkin. Mitä sitä muutakaan, sinkkunainen viikonloppuna. Kaljaa koneeseen. Olen hetken yksin kaverin keittiössä, käärin sätkää, kun tämä biisi alkaa soida taustalla. Jään kuuntelemaan.

There would be another song for me

For I will sing it
There would be another dream for me
Someone will bring it

I will drink the wine while it is warm
And never let you catch me looking at the sun
And after all the loves of my life
After all the loves of my life, you'll still be the one

Sinä, ensimmäinen menetetty rakkauteni palaat mieleeni. Vaikka erosta on jo jonkin aikaa, huomaan tässä hetkessä, että sisälläni on vielä surua. Nyt se tulee ulos. Itken keittiössä, muilta piilossa. En voi sille mitään.

Veljen kaveri tulee hetken päästä keittiöön ja kysyy, miksi olen siellä yksin. Olen selin häneen, kyyneleet vielä silmissäni. Pyyhkäisen nopeasti kädellä silmäkulmani ja nielen loput kyyneleet. ”Sätkää vaan käärin.”

Käännyn häneen päin. Esitän reipasta. Nappaan pöydältä mukaani uuden kaljapullon. Menen parvekkeelle tupakalle.

Richard Harris: MacArthur Park (1968)

Haluan mutaisen miehen

Säälin nuorta sukupolvea monestakin asiasta. Paljon siitä, että heillä ei enää ole vapautta, ei sellaista kuin minulla nuoruudessani oli. Eniten kuitenkin siitä, että he ei eivät varmaan edes tuollaista vapautta osaa kaivata. Jos se heille eteen heitettäisiin, he eivät tietäisi, mitä sillä tehdä.

Säälin heitä myös siitä, että heillä ei enää juurikaan ole yhteisiä sukupolvikokemuksia. Ei ainakaan populaarikulttuurin saralla. Kaikki on pirstaloitunutta, tämän päivän kuumin hotti on huomenna jo unohdettu muisto bittiavaruuden syövereissä. Yhdistävät asiat ravistelevat vain kenties muutamien kymmenien tai satojen samankaltaisten mieliä.

Minun ikäluokallani yhdistäviä asioita ja kokemuksia on pilvin pimein. Olen kiitollinen lapsuuden vähäisestä TV-tarjonnasta. Olen kiitollinen siitä, että minun lapsuuttani ja nuoruuttani värittivät ilmiöt, jotka jokainen tunnisti ja joihin jokaisella oli joku mielipide. Kaikki tykkäsivät Samantha Foxista 80-luvulla. Kun Europen Final Countdown tuli ensimmäistä kertaa Hittimittarista, jumalauta että seuraavana päivänä oltiin koulussa pähkinöinä. Kaikki. KAIKKI.

Ja jos joku vaikka sattui jotain tiettyä bändiä inhoamaankin, niin ainakin hän tiesi, mitä hän inhosi.

90-luvun puoliväliä lähestyttäessä olin kasvanut jo lähes täysi-ikäiseksi ”vaihtoehtonuoreksi” ja Samantha Foxit olivat kaukainen muisto vain. Sukupolvikokemukset jatkuivat toki silloinkin, mutta pientä segmentoitumista oli jo huomattavissa. Yksi, varsinkin meidän ”alternative-piirien” sukupolvikokemus oli Woodstock 1994. Kerrankin joku kanavapäällikkö oli ollut hereillä, sillä tuota koko ameriikan skeitti-, altsu-, surffi-, punkki-, hippi-, ja varmaan ihan tavallistakin veljeskuntanuorisoa yhteen kerännyttä suurtapahtumaa näytettiin SUORANA MTV3-kanavalta armon kesänä 1994. Tuohon aikaan valvoin muutenkin yöt läpeensä, joten suorien lähetysten seuraaminen aamuyön tunteina ei ollut minulle lainkaan haastavaa. Tapahtumahan esitteli sellaisia vaatimattomia nimiä kuten Cypress Hill, Aerosmith, Rollins Band, Green Day ja Metallica. Järjestäjien yllätykseksi viikonloppu kokosikin sellaiset 350 000 ihmistä pelipaikalle. Taisi siinä vähän järjestelytkin mennä pieleen, mutta vuoden 1999 kaltaiselta katastrofilta kuitenkin vältyttiin.

Rollins Bandin, Porno for Pyrosin ja Metallican ohella oli erityiseti yksi nimi, jota mielenkiinnolla odotin. Bändistä oli jo supistu pitemmän aikaa. Yhtye sekoitti saundiinsa sopivassa määrin industrial-vaikutteita, ja komeat soittajat maihinnousukenkineen ja rastoineen vetosivat minuun, nuoreen alternative-tyttöön, joka oli sekoittanut tukkaansa useampaakin eri väriä. Aiemmin olin Music-TV:ltä kuullut lähinnä vain yhtä ahkeraan soinutta renkutusta, ”Head like a hole” nimistä biisiä. Kuola pitkällä sitten elokuun 13. yö valvoin, ja odotin...

Kun tuo keikka sitten alkoi... Huh. Heti ensimetreistä tiesin, että jumalauta, nyt tulee muuten kovaa settiä. VHS-nauhuri surisemaan, tämä on pakko saada nauhalle. Valtava yleisömassa velloi – kirjaimellisesti – lavan edessä, kun mutaan sonnustautuneet Nine Inch Nailsin jäsenet alkoivat rääkätä soittimiaan lavalla. Vaaran ja vapauden tunne välittyi estoitta valtamerten yli, pieneen Suomen maahan, kesäisen betonilähiön kerrostaloasuntoon. Bändi on liekeissä järjettömän ison yleisömassan huutaessa ja velloessa tauotta, ees taas. Esiintymisessä on alkukantaista energiaa, vimmaa ja rytmiä. Jätkät ovat tosissaan. Elävät musiikkia. Ja voi kuinka minä tunnen sen omissa luissani. Vihainen – ja ah niin helvetin hyvän näköinen – Trent Reznor hakkaa mikrofonia päähänsä angstin vallassa. Voi Trent, minäkin olen usein angstinen! Minäkin vihaan usein maailmaa, ihmisiä, uskontoa! Voi Trent, minä niin tahtoisin olla siellä, lavan edessä vellomassa armottoman ihmismassan pyörteessä! Minäkin haluan tulla nostetuksi ihmisten käsien varaan, surffata loppumattoman ihmismeren päällä! Minäkin haluan ELÄÄ ja kokea ja tuntea, ja rakastaa ja vihata ja rakastaa ja vihata!!! Minäkin haluan liukua mutamäkeä holtittomasti, leikkiä mutalammikoissa, nauraa humalassa ja rakastua rastapäähän! Minä haluan rakastua rastapäähän, jonka kanssa voisin matkustaa sinne, Woodstockiin, ja me yhdessä liukuisimme mutamäkeä, heittäisimme toisiamme mutapaakuilla, nauraisimme nousuhumalassa, suutelisimme Nine Inch Nailsin keikalla, crowdsurffaisimme aamuun asti, ja me olisimme nuoria aina. Me vallottaisimme maailman yhdessä ja me kokisimme kaikki seikkailut, joita maailma voi tarjota, me kävisimme kaikissa niissä paikoissa, joista olemme aina haaveilleet ja me olisimme rakastuneita, mielettömän rakastuneita, ja mielettömän hulluja, aina ja ikuisesti.

Yhtäkkiä tuon pelkän keikan ja koko Woodstock 1994 tv-tarjonnan myötä minulla oli päässäni vain tämä unelma. Koko 16-vuotiaan romanttisen sekopään sydämelläni - halusin mutaisen miehen. Mutaisen rastapään, joka ymmärtää minua, ja kuuntelee samaa musiikkia kuin minä. Joka on kaltaiseni toivoton romantikko, mutta ei tietenkään mikään nössö, vaan huumoria kukkiva, peloton maailmanmatkaaja. Joka ei halua perinteistä omistusasuntoa ja lapsia ja vakityötä. Vaan haluaa omistaa elämänsä seikkailulle, rakkaudelle, ja minulle, tietenkin.

Joku joka osaa sopivasti rakastaa ja sopivasti vihata.

Keikan jälkeen olin pakahduksissa. Olisi heti tehnyt mieli kelata juuri nauhoittamani VHS-kasetti alkuun, ja katsoa koko mutainen paska uudestaan. Vaikka Suomessa oltiin jo aamussa, minua ei väsyttänyt. Olin haltioissani, saanut uutta energiaa, inspiroitunut – ja rakastunut Nine Inch Nailsiin. Ei mennyt kauaa kun stereoissani raikasi lähes repeatillä bändin samana vuonna ilmestynyt The Downward Spiral-levy. Saman vuoden jouluna pyysin joulupukilta koko muun tuotannon. Ja joulupukkihan totteli. Pretty Hate Machine ja ep:t Broken sekä Fixed löytyivät lahjapaketista, jonka avaamisen muistan vieläkin. Se oli puhdasta riemua. Elettiinhän aikaa, jolloin musiikki täytyi ihan oikeasti fyysisesti hommata jostain -levykaupasta, tai nauhoittaa kirjaston CD-levy kotona kasetille. Perseaukisena nuorena musiikinrakastajana harrastin jälkimmäistä ahkeraan. Pelkät lempibändien levyt eivät tietenkään riittäneet, vaan pitihän minun saada kertoa koko ympäröivälle maailmalle, mitä kuuntelen. Bändipaitatilaukset löysivät tiensä postimyyntikatalogien tilaussivuille. Etsin NIN:ää eli ninniä kuuntelevia kirjekavereita. Ja se Woodstock-VHS, sehän kelattiin ees taas satoja kertoja. Niin paljon, että nauha lopulta alkoi venyä ja rätistä ja surista – no, kyllähän te tiedätte. I went the whole nine inches.

Kuten niin moni muukin asia iän mukana hieman laimenee, niin myös musiikin fanittaminen lienee yksi tällainen. Rakkauteni musiikkiin ei ole vähentynyt, mutta enää ei jaksa suhtautua asioihin, tai oikeastaan yhtyeisiin niin intensiivisesti. On löytynyt muitakin asioita, joihin voi suhtautua intensiivisesti. Ja, valitettavasti, nykyään vaan ei enää törmää juuri mihinkään tajunnanräjäyttävään uuteen yhtyeeseen. Kaikki on jo kuultu. Onneksi osa vanhoista tutuista yhtyeistä kuitenkin vielä on voimissaan, ja keikkakunnossakin. Vaikka uudesta tuotannosta harvoin samoja kiksejä saa kuin teini-iässä kuullusta materiaalista, niin keikat ovat edelleen tapahtumia, joissa voin hetken elää menetettyä nuoruuttani vielä uudestaan.

Olin viime keväänä NINin Hartwall-areenan keikalla. Vaikkei meno ihan yhtä kreisiä ollutkaan, kuin Woodstockissa niin minulla oli kuitenkin mahtavaa. Nautin ja tanssin hiki päässä. Trentkään ei ollut enää niin vihainen. Downward Spiralilta soitettiin myös biisejä, jotka ovat edustaneet sekä minulle, että Trentille (uskon) angstisia aikoja. Oli mukava kuulla niitä kappaleita ilman ahdistusta ja tuskaa sydämessä, 36-vuotiaan seesteisellä räyhäkkyydellä.

Ja vaikken minä sitä pelotonta maailmanmatkaaja-rastapäätä koskaan saanutkaan, niin asiat taitavat olla silti aika hyvin. Sekä minulla että Trentillä.

Mutta silti, kun näen tämän, olen valmis välittömään pogoiluun. Wake up motherfuckers!!!

Nine Inch Nails: live in Woodstock 1994

Sweep me off my feet

Olen toivoton romantikko. Kasvanut kiinni prinsessasatuihin ja pakahduttaviin nuorisokuvauksiin. Siitä lähtien, kun nyt aloin hieman enemmän ymmärtää poikien päälle, kasvatin päässäni suurta utopiaa siitä, kuinka kerran kohtaisin unelmieni prinssin – ja eläisimme onnellisina elämämme loppuun asti. Tuolloin en vielä ymmärtänyt, että onnellisuus voi olla synonyymi myös turvallisuudelle ja kiintymykselle, arjelle. Tuolloin onnellisuus oli minulle synonyymi pakahduttavasta, rinnassa polttavasta Suuresta Rakkaudesta, kaikkivoipasta Intohimosta, joka ei ajan myötäkään laannu, ei himmene. Sellaisesta rakkaudesta, että tekisi mieli itkeä koko ajan pelkästä onnesta. Juuri niin kuin elokuvissa.

Olenpa matkallani kohdannut kaltaisianikin. Lähes ohimennen. Kuitenkin niin pysäyttävästi, että muistan, aina. Aina.

2001 kevät. Kaupunki lupaa seikkailua. Ilmassa tuoksuu asvaltti. Päivä on jo levittänyt siipensä yön yli. Kuin varkain. Alla huuruinen vappu, loputon.

Suosittu rock-baari, joka tarjoaa näkymän yli kaupungin torin. Toinen kotini. Monta yöllistä seikkailua olen kokenut tämän baarin ansiosta. Paikka täynnä ihmiskulkijoita. Pari miestä neljän hengen pöydässä, kaksi tuolia vapaana. ”Voiko tähän istua?”

Olit häikäisevän komea. Habituksesi ei ollut ihan sitä, mihin yleensä lankean. Sehän teki kaikesta vain mielenkiintoisempaa. Puheesi hurmasivat. Kilpailimme, kumpi saa toisen nauramaan. Jo parin tunnin päästä ensikontaktista suutelimme. Ystäviemme yllyttäminä. Niin ilmeistä se oli.

And when you kiss me

On this midnight street

Sweep me off my feet

Singing, ain't this life so sweet

Jatkoimme lähiöön sukulaisesi asuntoon. Sinä yönä tuskin nukuimme. Nälkäämme söimme toistemme huulia. Uskalsin toivoa, että olisit prinssini. Että näkisimme uudelleen.

Seuraavana päivänä erosimme vilkasliikenteisessä risteyksessä. Minulla oli kävelymatka kotiin, sinä jatkoit lähipubiiin. Risteyksessä syleilimme ja suutelimme lähes tunnin. Juuri niin kuin elokuvissa. Tuntui, kuin kumpikaan ei olisi halunnut päästää irti, peläten, että kaikki särkyy jos irrotamme otteen.

Niin.

Kului päiviä, soittelimme. Palasit kotiisi naapurikaupunkiin. Sovimme, että tulen viikonlopuksi luoksesi. Laskin päiviä kohtaamiseemme. Päivät kuluivat fantasioiden silmistäsi, hymystäsi, huulistasi. Karvani nousivat pystyyn kun kuulin äänesi puhelimessa. Rakensin päähäni mielikuvan täydellisestä viikonlopusta, jonka tulen kanssasi viettämään.

Perjantai-aamu. Loppukevään harmaus täyttää ilman. Kassini on jo pakattu viikonloppua varten, mutta mielessä on jossakin jokin suuri, musta pilvi. Aavistus pahasta. Tunnen sen luissa ja ytimissä, se hiipii sisään kuin tämä toukokuinen kalseus. Soitan, kuten sovimme, ennen lähtöäni.

Äitisi vastaa puhelimeen. ”Ai, ei se oo ny kotona. Se meni johki kaverilleen.” Aha. Epätoivo valtaa mielen, vaikka koitan pitää sen poissa. Ehkä tulet kohta takaisin. Ehkä se oli jotain tärkeää. Ehkä soitat pian. Musta urheilukassini odottaa oven edessä, enemmän kuin valmiina lähtöön. Odottaa tunnin, odottaa toisenkin. Kolmannen. Iltaan asti. Ja seuraavaan päivään.

Siihen mennessä, kun saan sinut langan päähän, olen käynyt läpi kaikki ne mahdolliset pettymyksen eri sävyt, joita ihminen voi sydämessään kantaa. Sinulla ei ole järkevää selitystä. Äänestäsi kuulen, että olet humalassa. Alan pikku hiljaa ymmärtää, että taidat olla ainakin yhtä ihastunut alkoholiin, kuin minuun. Hieman ihmettelinkin, miten sanoit tuntevasi kaikki lähibaarin ihmiset nimeltä. Ja miksi asuit äitisi kanssa. Ja miksi minä ”hikeennyin turhasta” pettyessäni raskaasti viikonlopun suunnitelmien kariutumisesta.

Juoppoprinssi.

Yritimme vielä sopia tapaamista, mutta se ei koskaan onnistunut. Velloin pettymyksen meressäni pari viikkoa. Itkin ja soimasin kurjaa kohtaloani. Miksi taas, näin. Miksi aina. Juuri kun luulin löytäneeni kaltaiseni, syvästi tuntevan ja sen osoittavan sielun. Surussani käännyin musiikin puoleen, kuten aina. Viimeiseen uskolliseen lohduttajaan. David Grayn ”White ladder” levy nousi tuona aikana minulle yhdeksi maailman tärkeimmistä asioista. Davidin tumma ääni tuuditti minut monta kertaa uneen, kyynellammikkooni. Hänen tekstinsä kertoivat samankaltaisia tarinoita, tarinoita ihastumisista, rakastumisista, pettymyksistä. Pakahduksesta ja sydänsurusta. Ikäänkuin hän olisi ottanut minua kädestä kiinni, sanonut ”Tiedän, olen ollut siellä itsekin. Monta kertaa. Yhdessä pääsemme tämän yli. Jaksa uskoa”. Kunpa olisin tärmännyt häneen sinun sijastasi! Monet yöt olen ulvonut hänen kanssaan, seuranamme kynttilänvalo, päiväkirja ja pullo viiniä. Kun ei ole voinut tehdä muutakaan. Kun koko sisuskalusto on vain halunnut räjähtää siitä pahasta olosta.

Luulen, että pelkäsit. Tiesit ehkä itsekin, miten se tarina olisi mennyt. Ehkä olit menettänyt jo jonkun, useammankin. Kuitenkin, tulevana kesänä sain muutaman hyvin oudon puhelun. Joskus toisesta päästä kuului pelkkää kummallista rätinää, niin kuin joku olisi yrittänyt puhua ja puhelimessa olisi ollut jokin kummallinen tekninen vika. Joskus toisesta päästä ei kuulunut mitään. Vuoden loppuun mennessä puhelut loppuivat. Minusta tuntuu, että se olit sinä.

Vuosi 2015 on aluillaan. Niille, jotka Rakkautta etsivät, toivon onnea. Ehkä tämän vuoden rakkaus kestää.

Ja Jannelle. Meillä oli hetki puhdasta magiaa. Toivottavasti et ole juonut itseäsi hengiltä.

David Gray: This Year's Love