Linja-autollinen esi-murrosikäisiä jalkapalloilijoita perheineen matkaa läpi eteläisen Ruotsin. Pysähdys huoltoasemalla. Jäätelöä, niin kuin jokaisella huoltoasemalla. Koko viimeisen viikon ajan, niin paljon jäätelöä. Ja falukorvia. Ja pahaa sinappia. Ja pahaa ketsuppia.
Bussissa myös 9-vuotias tyttö. Ei mikään pikkulapsi enää. Kun oltiin reissuun lähdetty, oltiin yhdessä äidin kanssa laitettu tukkaa. Papiljotteja päähän. Ja laitettu vähän meikkiäkin. Ripsiväriä, ja vähän huulikiiltoa. Kelpasi sitten nättinä nököttää tuntikaudet bussissa. Tyttö on kenties hieman ihastunut isoveljensä joukkuetoveriin. Yhteen, ehkä vähän toiseenkin.
Bussi kurvaa huoltoasemalle. Hetkessä se vapauttaa sisuksistaan kymmeniä energisiä nuorikoita ja useita kahvinjanoisia aikuisia. Tytöllä ei ole kiire ulos. Ei ole hätä eikä jano. Bussin ovi jätetään auki - sisuksistaan bussi työntää ulos myös nuoren ihmislapsen orastavan hien hajua, makkaraleipien ja irtokarkkien tuoksua, eväspierujen makeankirpeää lemua.
Ja musiikkia.
Tyttö jalottelee bussin ulkopuolella, kun nuotit osuvat korvaan. Hän ei muista, koska olisi viimeksi kuullut mitään niin kaunista. Kosketinsoitinmatto maalaa tähän pysähtyneeseen kesäillan hetkeen täydellisen maiseman. Tyttö jää kuuntelemaan, kuin jähmettyneenä. On kappaleesta lumoutunut. Esittäjä ja biisin nimi menevät ohi, ja pian koko kappale unhoittuu mielestä.
Helmikuu 90-luvun alkupuoliskolla. Yö. Tyttö, nyt teini-ikäinen tuittupää, makaa kipeänä kotinsa olohuoneen sohvalla. Lakanat ovat taas kuumeen laskeuduttua kastuneet märiksi. Uni ei tule silmään, koska tyttö on lähinnä nukkunut jo pari päivää. Ainoa lohtu tässä yössä on kirjastosta lainatut cd-levyt. Eräs niistä kantaa nimeä 101. Esittäjänä Depeche Mode. Monet biiseistä tyttö tunnistaa, radiohittejä vuosien varrelta. Kappale Shake the disease naurattaa nimellään. Osuva valinta tähän yöhön.
Ensimmäisen levyn loppupäässä se sitten alkaa. Kosketinsoitinmatto, joka maalaa kaunista äänimaisemaa tähän pimeään, talviseen pakkasyöhön. Jotakin tytön sisällä värähtää - hän tunnistaa tuon maton, ja palaa välittömästi mielessään vuoden 1987 heinäkuuhun, eräälle ruotsalaiselle huoltoasemalle, kesän lempeyteen. SE kappale. Tyttö muistaa. Tämä on SE kappale! Kaikkien näiden vuosien jälkeen, tässä se nyt on. Ihmetys, jopa epäusko. Miten hän voi muistaa? Mutta kyllä hän muistaa. Hän on asiasta varma. Tyttö jää kuuntelemaan, kuin jähmettyneenä. On kappaleesta lumoutunut. Jotakin pakahtuu, sydämessä. Tyttö on rakastunut.
Tuota rakkautta on kestänyt tähän päivään asti. Jos minun pitäisi valita yksi yhtye maailmasta, vain yksi yhtye, joka olisi paras, kaunein, tärkein, se olisi tämä. Depeche Mode. Yhtye jossa yhdistyy surumielisyys ja konebiitti, upeat melodiat ja suuren draaman taju. Täydellinen valinta minulle, vauvasta asti melankoituneelle, Suuresta Tunteesta elävälle, kahdeksankymmentäluvun syntikkapopissa kasvaneelle, vikkelän tanssijalan omaavalle nuorelle naiselle.
Jos minä saisin käyttööni aikakoneen, ja voisin matkustaa minne vain oman elinaikani haitarilla, tiedän mihin matkustaisin. Olen tiennyt jo monta vuotta. Matkustaisin vuoteen 1988, Los Angelesin Pasadena Rose Bowliin. Keikalle, jossa olen mielikuvissani ollut tuhansia kertoja. Todistaisin elämänsä kunnossa olevaa, megasuosion kynnyksellä keikkuvaa tulevaa superbändiä. Heinäkuun 18. päivä 1988 Depeche Mode päätti "Music for the masses" konserttikiertueensa tuolle täyteen pakatulle Rose Bowlin areenalle. 101 on konserttitaltiointi tuosta keikasta. Ja miten tärkeä levy se minulle onkaan. On ollut tuosta kuumeisesta helmikuun yöstä lähtien. Yöstä, jolloin löysin erään maailman parhaista kappaleista.
Yöstä, jolloin löysin tämän:
Depeche Mode: Stripped (1986)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti