Lapsena inhosin lastenlauluja. Tai, no
ehkä ”inhota” on hieman liian kärkäs sana kuvailemaan
tuntemuksiani niitä kohtaan. Paitsi ”Aatsipoppaa, pojat teki
soppaa” renkutuksesta. Sitä minä ihan todella inhosin. Yleisesti
voitaisiin kuitenkin sanoa, että en lapsena liiemmälti pitänyt
lastenlauluista. En tiedä miksi. Minusta ne olivat jotenkin
naurettavia aina. Ärsyttäviä. Tekemällä tehtyjä. Jotenkin, niin
kamalan ...lapsellisia. Tämä tuntemus nousi esiin usein muissakin
asioissa, lähes aina jos tekeminen oli liian ohjattua ja valmiiksi
pureskeltua. Muistan useinkin ajatelleeni aikuisen seurassa, että
”ai, ihanko totta nyt ajattelit viihdyttää minua tällä
älyttömän helpolla/tylsällä leikillä tai pelillä?”. Minusta
monet lasten asiat olivat vaan niin kovin ...lapsellisia. En saanut
niistä mitään irti. Tuntui jotenkin jopa nöyryyttävältä tehdä
niitä asioita. Erityisherkkänä ja kilttinä lapsena en
koskaan kuitenkaan uskaltanut avata suutani. Ajattelin, että leikitään nyt
sitten tädin mieliksi. Taisin lapsena olla tietyissä asioissa melko
aikuismainen. Olen ottanut vahingon takaisin olemalla aikuisena
aivan, ja totaalisen lapsellinen. Olen ihan onnellinen siitä, että
tämä homma meni näin päin.
Minua on aina seurannut tietty
melankolisuus. Meinasin ensin kirjoittaa, että minua on aina
vaivannut tietty melankolisuus. Mutta ei se niin ole. Ei se minua
vaivaa. Melankoliset asiat vetoavat minuun. Melankolinen musiikki
varsinkin. Se herättää tunteita, suuriakin, ja minähän elän
tunteakseni. Ja aina tasaisin väliajoin Tunteen pitää olla Suurta.
Muuten tukehdun.
Melankolia on kaunista. Ja kauneus on
aina melankolista. Olen usein miettinyt, miksi se on niin, miksi sen
pitää olla aina niin, että kauneus kuten minä sen koen, sisältää
aina myös ripauksen melankoliaa. Pakahdusta. Tunnetta, että
sydäntä, ihan vaan hieman revitään irti rinnasta. Eikä tunteen
tarvitse liittyä ihmissuhteisiin, tai ”rakkauteen”. Tätä
tunnetta olen hengittänyt koko teini-ikäni, esimerkiksi vain
Luonnon kauneudesta lumoutuneena. Ja musiikista lumoutuneena. Olen
nuorempana elänyt yöt läpeensä vain tätä tunnetta janoten. Myös
nostalgia, kuten minä sen koen, sisältää aina palasen
melankoliaa. Palan pakahdusta. Muuten se ei olisi nostalgiaa, se
olisi vain muistamista. Tai muistelemista.
Lapsesta lähtien olen pitänyt
melankolisesta musiikista. En tiedä miksi. Synnyin sen kanssa.
Uskoakseni olen ”vanha sielu”, kuten viisaammat sen sanovat.
Melankolia oli minuun jo istutettu. Älkää kysykö miten, sillä
niin pitkälle minä en (onneksi) muista.
Lapsuudestani on kirjoitettu ”Kun
olin pieni” kirjaa. Tiedättehän, sitä mihin leikattiin
ensimmäinen hiustupsu, liimattiin ensimmäiset valokuvat, ja
kerrottiin tarinoita ja faktoja minusta. Kirjassa oli vaaleanpunainen
kansi. Piirretty, alaston vauva keinui kannessa. Äitini on
kirjoittanut kohtaan "Lempikappaleeni vauvana: Rakkaani
hylkää mua ei
(Cherbourgin
sateenvarjot)”. Ilmeisesti tuo kappale oli soinut sellaisen
vedettävän lelun – joka roikkui jokaisen 70- ja 80- luvulla
syntyneen lapsen sängyn päädyssä – musiikkina. Ja ilmeisesti
olin ”vauvana” ja taaperoikäisenä tuosta kappaleesta ollut
aivan haltioissani. Jossain vaiheessa, kun aloin jo hieman enemmän
ymmärtää elämästä, ja tätä lapsuuskirjaani lueskelin
(luultavasti nostalgia sydämessäni) niin tämä kohta pysäytti.
Minkälaisen vauvan lempikappale on Cherbourgin sateenvarjot?? Tuo
yltiöpateettinen ja kaihoisa musikaali-chanson. En voinut kuin
nauraa – näin dramaattinen olen ollut jo vauvasta lähtien.
Rakkaani
hylkää mua ei ja Les
Parapluies De Cherbourg -sovitukset eroavat jonkin verran toisistaan.
Tällä kertaa siis molemmat versiot. Jälkimmäinen alkuperäisen
elävän kuvan kanssa ( ja se vasta pateettista katsottavaaa onkin).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti