Hetki, jolloin annoin sieluni saatanalle (=rock-musiikille)

Syksy 1986, saattoi olla myös 1987. Luultavasti viikonloppu, ehkä kiireetön lauantain iltapäivä. Yksin kotona ja Salorasta raikaa Dingon "Kerjäläisten valtakunta". Muistan, että olin vasta hiljattain innostunut - hittikappaleiden lisäksi - yhtyeestä. Autiotalohan nyt oli kuulunut jokaisen itseään kunnioittavan tytön repertuaariin jo tarhaikäisestä lähtien. Mutta jatkuvan radio- ja kaverisoiton lisäksi vasta nyt kuuntelin Dingoa kokonaisen albumin verran kerrallaan.

Olin lähdössä ulos, naapurirapun Liisa jo odotti pihalla. Päivä taisi olla sateinen, koska minulla oli jo kumisaappaat jalassa. Punaiset, mutta oudon keveät ja hyvät jalassa. Olin tulossa pysättämään musiikin (ja nyt en kuollaksenikaan muista kuuntelinko levyä vai kasettia - muistoissani se oli levysoitin, mutta ko. biisin sijoittuminen A-puolen kärkeen ei tue tarinaani loogisesti... noh oli miten oli), kun "Valkoiset tiikerit" alkoi. Olin varmasti kuullut tuon biisin aikaisemminkin, muttei se ollut herättynyt minussa sen kummempia intohimoja.

Pienen tytön mieltä hämmentäneen intron jälkeen se alkoi - laukkakomppi, joka hiipi sisääni kuin kiemurteleva, salakavala käärme. Jalkateräni alkoi kuin tahtomattaan nytkyä tuon kompin tahdissa. Pian notkuivat polvetkin. Lantio alkoi keikkua ees taas. Kädet alkoivat heilua. Otsa alkoi hietä. Punaiset kumisaappaat alkoivat tampata permantoa kuin kuumeessa. Tanssin. Tanssin kuin viimeistä päivää. Tanssin kuin naapurirapun Liisaa ei olisi ollut olemassakaan, odottamassa minua pihalla. Olin yhtä rytmin kanssa, musiikin kanssa. Antauduin. Annoin musiikin viedä, ottaa kehoni valtaansa. Punaiset kumisaappaani suorastaan sinkoutuivat muovista linoleumi-lattiaa vasten. Aivan kuin nuo kumisaappaat olisi tehty juuri tätä hetkeä varten, juuri tätä tehtävää varten. Tätä ihanaa, riemuista hetkeä varten.

Hetkeä, jolloin ymmärsin - osaan tanssia. Rytmi on minussa. Ja minä ymmärrän sitä, ja se minua.

Musiikin avulla voin kokea aivan uuden maailman, matkustaa hetkeksi jonnekin, antautua vietäväksi, unohtaa kaiken muun. Tanssin avulla voin ilmaista sisäistä maailmaani, tunteitani, riemua, iloa, surua. Olla vapaa. Lentää.

Luulen, että se oli se laukkakomppi, jota hevimusiikissakin niin kosolti viljellään. Se se taisi olla, mikä vietteli minut toiselle puolelle, otti kehoni valtaansa, pakotti liikkumaan. Joten kiitos Dingolle siitä. Vai, pitäisiko sanoa, kiitos eräälle brittiläiselle heavy metal -pioneerille, joka edelleen näinä päivinäkin kiertää maailmaa ja täyttää stadionit ja areenat. Uskon, että Dingonkin pojat ovat annoksensa tuota pioneeria kuunnelleet. Ettekö usko? Kuunnelkaapa Valkoisten tiikerien ja Powerslaven alut peräkkäin... :)

Dingo: Valkoiset tiikerit