Lokeroimattomuuden puolesta

Minä en ole koskaan suostunut laittamaan itseäni mihinkään lokeroon. En musiikillisesti, aattellisesti tai muutenkaan. Vaikka tiettyjä suuntaviivoja useatkin eri aatteet ja tyyli- ja musiikkisuunnat ovat elämälleni näyttäneet, orjallisesti en koskaan ole segmentin ikeeseen suostunut .

Arkielämässä tämä on saattanut elämääni jopa vaikeuttaa, jos muistellaan vaikkapa yläasteaikoja. Aiheutin joissakin ikätovereissani hämmennystä, koska en suostunut koviksen rooliin, vaikka minulla selvästikin oli sitä niin sanottua munaa, ja usein jopa auktoriteettajakin uhmasin (mutta aina vain aiheesta). Opettajatkin olivat hukassa kanssani – kelvollinen oppilas numeroista ja tunnollisuudesta päätellen, mutta kuitenkin omaa tahtoa omaava, pisteliäskin jos ärsytettiin.

Kuulumattomuus ja tietty ulkopuolisuuden tunne on leimannut minua koko elämäni ajan. Hyvässä ja pahassa. Musiikissakaan – vaikka suhtauden siihen suurella intohimolla, en ole koskaan täysin osannut järkeäni menettää jonkin yksittäisen yhtyeen tai ilmiön vuoksi. Massailmiöihin olen aina suhtautunut varauksella. Niitä 80-luvun Europeja ja Samantha Foxeja lukuun ottamatta.Vihasin New Kids on The Blockia silloin, kun kaikki kaverini olivat heihin lääpällään. Syy ei ollut se, että olisin väin väkisin halunnut olla erilainen nuori, vaan se, että heudän musiikkinsa oli mielestäni aivan kauheaa kuraa. Tanssitaidoissakaan ei kehumista ollut. Muistan nauraneeni paskaisesti ääneen, kun näin telkkarista NKOTB:n livekeikan – oli kuin viisi puupökkelöä olisi laitettu lavalle heilumaan. Tanssitunnille siitä, pojat, ajattelin.

Kuuntelin ala-asteella sujuvasti mm. Stonea ja Anthraxia, siellä PetShop Boysin, Whitney Houstonin ja Sabrinan seassa. Musiikillisesti laaja perspektiivi on aina ollut suuri rikkaus. Radiosta nauhoitetut sekalaiskasetit saattoivat sisältää mitä tahansa Beach Boysista Nirvanaan - mikä nyt sattui korvaan (ensimmäisen 30 sekunnin perusteella) mielenkiintoiselta kuulostamaan sai armon jäädä kasetille. Välillä eteen tuli kappaleita, joista en ollut varma. Jaa, pitäiiskö tämä nyt jättää kasetille vai nauhoittaa päälle? Joskus lähetysvirta päätti puolestani, sillä radiosta alkoi joku uusi, hyvä kappale ennen kuin ehdin kelata sen epävarman biisin alkuun, nauhoittaakseni päälle tämän uuden kappaleen.

Joskus nämä ”vahinkobiisit” vituttivat olemassaolollaan vuosikausia, kun aina kasettia kunnellessa piti kelata sen huonon biisin yli. Mutta joskus, ajan kanssa, sitä oppi näihinkin biiseihin tykästymään. Joistakin saattoi tulla jopa uusia sydänystäviä. Yksi tällainen vahingosta alkanut, ja vuosien mittaan ystävyydeksi kasvanut kappale on Richard Harrisin MacArthur Park.

Taisin olla 17 kun kyseisen kappaleen kasetilleni vangitsin. Kappale oli jotenkin hämmentävä sekoitus balladia ja suuren orkesterin viihdemusiikkia ja jollain lailla koko kappale huokui jotakin maagista ”mennyttä aikaa”. 17-vuotiaana, enimmäkseen "vaihtoehtomusiikkia" kuuntelevana nuorena naisena toki mietin, voiko kappaletta kuunnella esim. silloin jos on kavereita kylässä. Siinä heti Nine Inch Nailsin jälkeen. Mitä hei, jos laitettaisiin Richard Harrisin MacArthur Park pyörimään? Vastaanotto olisi voinut olla hämmentynyt. Näin jälkeen päin ajateltuna MacArthur Parkhan olisi ollut todella vaihtoehtoista kamaa kaiken sen vaihtoehtoisuuden seassa. Jos hipsteriys olisi keksitty 90-luvulla niin olisin vahingossa saattanut olla tosi hip.

 Ensimmäisenä kappaleessa vetosivat jokseenkin naiivit kertosäkeen sanat -

Someone left the cake out in the rain

I don't think that I can take it
'Cause it took so long to bake it
And I'll never have that recipe again

Symboliikkaa, jota minäkin ymmärsin, vaikka se hieman huvittavaa olikin. Mutta mitä enemmän kappaletta, tai oikeastaan teosta kuuntelin niin sen enemmän pidin siitä. Varsinkin se hidas, melankolinen osa (tämäkö nyt on se kuuluisa C-osa?) puhutteli. Pikku hiljaa niinkin paljon, että kappale herätti minussa melko suuriakin tunteita. Ymmärsin, että kappale kertoo menetetystä rakkaudesta. Enemmänkin näyttelijänä tunnettu Richard Harris tulkitsi kappaleen niin kauniisti väräjäväisellä äänellään, että tuntin sen sydämessäni asti. Sydämenikin värisi.

Erittäin tärkeäksi kappale nousi, kun koin ensimmäisen pitkän parisuhteen jälkeisen eroni.

Viikonlopuilta, vuosi 2000. Erosta jo jonkun aikaa. Löydän itseni veljeni kanssa hänen kaveriltaan, tupakansavuisesta kerrostalokaksiosta. Ei oikein edes huvittanut lähteä, mutta lähdin kuitenkin. Mitä sitä muutakaan, sinkkunainen viikonloppuna. Kaljaa koneeseen. Olen hetken yksin kaverin keittiössä, käärin sätkää, kun tämä biisi alkaa soida taustalla. Jään kuuntelemaan.

There would be another song for me

For I will sing it
There would be another dream for me
Someone will bring it

I will drink the wine while it is warm
And never let you catch me looking at the sun
And after all the loves of my life
After all the loves of my life, you'll still be the one

Sinä, ensimmäinen menetetty rakkauteni palaat mieleeni. Vaikka erosta on jo jonkin aikaa, huomaan tässä hetkessä, että sisälläni on vielä surua. Nyt se tulee ulos. Itken keittiössä, muilta piilossa. En voi sille mitään.

Veljen kaveri tulee hetken päästä keittiöön ja kysyy, miksi olen siellä yksin. Olen selin häneen, kyyneleet vielä silmissäni. Pyyhkäisen nopeasti kädellä silmäkulmani ja nielen loput kyyneleet. ”Sätkää vaan käärin.”

Käännyn häneen päin. Esitän reipasta. Nappaan pöydältä mukaani uuden kaljapullon. Menen parvekkeelle tupakalle.

Richard Harris: MacArthur Park (1968)