Haluan mutaisen miehen

Säälin nuorta sukupolvea monestakin asiasta. Paljon siitä, että heillä ei enää ole vapautta, ei sellaista kuin minulla nuoruudessani oli. Eniten kuitenkin siitä, että he ei eivät varmaan edes tuollaista vapautta osaa kaivata. Jos se heille eteen heitettäisiin, he eivät tietäisi, mitä sillä tehdä.

Säälin heitä myös siitä, että heillä ei enää juurikaan ole yhteisiä sukupolvikokemuksia. Ei ainakaan populaarikulttuurin saralla. Kaikki on pirstaloitunutta, tämän päivän kuumin hotti on huomenna jo unohdettu muisto bittiavaruuden syövereissä. Yhdistävät asiat ravistelevat vain kenties muutamien kymmenien tai satojen samankaltaisten mieliä.

Minun ikäluokallani yhdistäviä asioita ja kokemuksia on pilvin pimein. Olen kiitollinen lapsuuden vähäisestä TV-tarjonnasta. Olen kiitollinen siitä, että minun lapsuuttani ja nuoruuttani värittivät ilmiöt, jotka jokainen tunnisti ja joihin jokaisella oli joku mielipide. Kaikki tykkäsivät Samantha Foxista 80-luvulla. Kun Europen Final Countdown tuli ensimmäistä kertaa Hittimittarista, jumalauta että seuraavana päivänä oltiin koulussa pähkinöinä. Kaikki. KAIKKI.

Ja jos joku vaikka sattui jotain tiettyä bändiä inhoamaankin, niin ainakin hän tiesi, mitä hän inhosi.

90-luvun puoliväliä lähestyttäessä olin kasvanut jo lähes täysi-ikäiseksi ”vaihtoehtonuoreksi” ja Samantha Foxit olivat kaukainen muisto vain. Sukupolvikokemukset jatkuivat toki silloinkin, mutta pientä segmentoitumista oli jo huomattavissa. Yksi, varsinkin meidän ”alternative-piirien” sukupolvikokemus oli Woodstock 1994. Kerrankin joku kanavapäällikkö oli ollut hereillä, sillä tuota koko ameriikan skeitti-, altsu-, surffi-, punkki-, hippi-, ja varmaan ihan tavallistakin veljeskuntanuorisoa yhteen kerännyttä suurtapahtumaa näytettiin SUORANA MTV3-kanavalta armon kesänä 1994. Tuohon aikaan valvoin muutenkin yöt läpeensä, joten suorien lähetysten seuraaminen aamuyön tunteina ei ollut minulle lainkaan haastavaa. Tapahtumahan esitteli sellaisia vaatimattomia nimiä kuten Cypress Hill, Aerosmith, Rollins Band, Green Day ja Metallica. Järjestäjien yllätykseksi viikonloppu kokosikin sellaiset 350 000 ihmistä pelipaikalle. Taisi siinä vähän järjestelytkin mennä pieleen, mutta vuoden 1999 kaltaiselta katastrofilta kuitenkin vältyttiin.

Rollins Bandin, Porno for Pyrosin ja Metallican ohella oli erityiseti yksi nimi, jota mielenkiinnolla odotin. Bändistä oli jo supistu pitemmän aikaa. Yhtye sekoitti saundiinsa sopivassa määrin industrial-vaikutteita, ja komeat soittajat maihinnousukenkineen ja rastoineen vetosivat minuun, nuoreen alternative-tyttöön, joka oli sekoittanut tukkaansa useampaakin eri väriä. Aiemmin olin Music-TV:ltä kuullut lähinnä vain yhtä ahkeraan soinutta renkutusta, ”Head like a hole” nimistä biisiä. Kuola pitkällä sitten elokuun 13. yö valvoin, ja odotin...

Kun tuo keikka sitten alkoi... Huh. Heti ensimetreistä tiesin, että jumalauta, nyt tulee muuten kovaa settiä. VHS-nauhuri surisemaan, tämä on pakko saada nauhalle. Valtava yleisömassa velloi – kirjaimellisesti – lavan edessä, kun mutaan sonnustautuneet Nine Inch Nailsin jäsenet alkoivat rääkätä soittimiaan lavalla. Vaaran ja vapauden tunne välittyi estoitta valtamerten yli, pieneen Suomen maahan, kesäisen betonilähiön kerrostaloasuntoon. Bändi on liekeissä järjettömän ison yleisömassan huutaessa ja velloessa tauotta, ees taas. Esiintymisessä on alkukantaista energiaa, vimmaa ja rytmiä. Jätkät ovat tosissaan. Elävät musiikkia. Ja voi kuinka minä tunnen sen omissa luissani. Vihainen – ja ah niin helvetin hyvän näköinen – Trent Reznor hakkaa mikrofonia päähänsä angstin vallassa. Voi Trent, minäkin olen usein angstinen! Minäkin vihaan usein maailmaa, ihmisiä, uskontoa! Voi Trent, minä niin tahtoisin olla siellä, lavan edessä vellomassa armottoman ihmismassan pyörteessä! Minäkin haluan tulla nostetuksi ihmisten käsien varaan, surffata loppumattoman ihmismeren päällä! Minäkin haluan ELÄÄ ja kokea ja tuntea, ja rakastaa ja vihata ja rakastaa ja vihata!!! Minäkin haluan liukua mutamäkeä holtittomasti, leikkiä mutalammikoissa, nauraa humalassa ja rakastua rastapäähän! Minä haluan rakastua rastapäähän, jonka kanssa voisin matkustaa sinne, Woodstockiin, ja me yhdessä liukuisimme mutamäkeä, heittäisimme toisiamme mutapaakuilla, nauraisimme nousuhumalassa, suutelisimme Nine Inch Nailsin keikalla, crowdsurffaisimme aamuun asti, ja me olisimme nuoria aina. Me vallottaisimme maailman yhdessä ja me kokisimme kaikki seikkailut, joita maailma voi tarjota, me kävisimme kaikissa niissä paikoissa, joista olemme aina haaveilleet ja me olisimme rakastuneita, mielettömän rakastuneita, ja mielettömän hulluja, aina ja ikuisesti.

Yhtäkkiä tuon pelkän keikan ja koko Woodstock 1994 tv-tarjonnan myötä minulla oli päässäni vain tämä unelma. Koko 16-vuotiaan romanttisen sekopään sydämelläni - halusin mutaisen miehen. Mutaisen rastapään, joka ymmärtää minua, ja kuuntelee samaa musiikkia kuin minä. Joka on kaltaiseni toivoton romantikko, mutta ei tietenkään mikään nössö, vaan huumoria kukkiva, peloton maailmanmatkaaja. Joka ei halua perinteistä omistusasuntoa ja lapsia ja vakityötä. Vaan haluaa omistaa elämänsä seikkailulle, rakkaudelle, ja minulle, tietenkin.

Joku joka osaa sopivasti rakastaa ja sopivasti vihata.

Keikan jälkeen olin pakahduksissa. Olisi heti tehnyt mieli kelata juuri nauhoittamani VHS-kasetti alkuun, ja katsoa koko mutainen paska uudestaan. Vaikka Suomessa oltiin jo aamussa, minua ei väsyttänyt. Olin haltioissani, saanut uutta energiaa, inspiroitunut – ja rakastunut Nine Inch Nailsiin. Ei mennyt kauaa kun stereoissani raikasi lähes repeatillä bändin samana vuonna ilmestynyt The Downward Spiral-levy. Saman vuoden jouluna pyysin joulupukilta koko muun tuotannon. Ja joulupukkihan totteli. Pretty Hate Machine ja ep:t Broken sekä Fixed löytyivät lahjapaketista, jonka avaamisen muistan vieläkin. Se oli puhdasta riemua. Elettiinhän aikaa, jolloin musiikki täytyi ihan oikeasti fyysisesti hommata jostain -levykaupasta, tai nauhoittaa kirjaston CD-levy kotona kasetille. Perseaukisena nuorena musiikinrakastajana harrastin jälkimmäistä ahkeraan. Pelkät lempibändien levyt eivät tietenkään riittäneet, vaan pitihän minun saada kertoa koko ympäröivälle maailmalle, mitä kuuntelen. Bändipaitatilaukset löysivät tiensä postimyyntikatalogien tilaussivuille. Etsin NIN:ää eli ninniä kuuntelevia kirjekavereita. Ja se Woodstock-VHS, sehän kelattiin ees taas satoja kertoja. Niin paljon, että nauha lopulta alkoi venyä ja rätistä ja surista – no, kyllähän te tiedätte. I went the whole nine inches.

Kuten niin moni muukin asia iän mukana hieman laimenee, niin myös musiikin fanittaminen lienee yksi tällainen. Rakkauteni musiikkiin ei ole vähentynyt, mutta enää ei jaksa suhtautua asioihin, tai oikeastaan yhtyeisiin niin intensiivisesti. On löytynyt muitakin asioita, joihin voi suhtautua intensiivisesti. Ja, valitettavasti, nykyään vaan ei enää törmää juuri mihinkään tajunnanräjäyttävään uuteen yhtyeeseen. Kaikki on jo kuultu. Onneksi osa vanhoista tutuista yhtyeistä kuitenkin vielä on voimissaan, ja keikkakunnossakin. Vaikka uudesta tuotannosta harvoin samoja kiksejä saa kuin teini-iässä kuullusta materiaalista, niin keikat ovat edelleen tapahtumia, joissa voin hetken elää menetettyä nuoruuttani vielä uudestaan.

Olin viime keväänä NINin Hartwall-areenan keikalla. Vaikkei meno ihan yhtä kreisiä ollutkaan, kuin Woodstockissa niin minulla oli kuitenkin mahtavaa. Nautin ja tanssin hiki päässä. Trentkään ei ollut enää niin vihainen. Downward Spiralilta soitettiin myös biisejä, jotka ovat edustaneet sekä minulle, että Trentille (uskon) angstisia aikoja. Oli mukava kuulla niitä kappaleita ilman ahdistusta ja tuskaa sydämessä, 36-vuotiaan seesteisellä räyhäkkyydellä.

Ja vaikken minä sitä pelotonta maailmanmatkaaja-rastapäätä koskaan saanutkaan, niin asiat taitavat olla silti aika hyvin. Sekä minulla että Trentillä.

Mutta silti, kun näen tämän, olen valmis välittömään pogoiluun. Wake up motherfuckers!!!

Nine Inch Nails: live in Woodstock 1994