Olen toivoton romantikko. Kasvanut
kiinni prinsessasatuihin ja pakahduttaviin nuorisokuvauksiin. Siitä
lähtien, kun nyt aloin hieman enemmän ymmärtää poikien päälle,
kasvatin päässäni suurta utopiaa siitä, kuinka kerran kohtaisin
unelmieni prinssin – ja eläisimme onnellisina elämämme loppuun
asti. Tuolloin en vielä ymmärtänyt, että onnellisuus voi olla
synonyymi myös turvallisuudelle ja kiintymykselle, arjelle. Tuolloin
onnellisuus oli minulle synonyymi pakahduttavasta, rinnassa
polttavasta Suuresta Rakkaudesta, kaikkivoipasta Intohimosta, joka ei
ajan myötäkään laannu, ei himmene. Sellaisesta rakkaudesta, että
tekisi mieli itkeä koko ajan pelkästä onnesta. Juuri niin kuin
elokuvissa.
Olenpa matkallani kohdannut
kaltaisianikin. Lähes ohimennen. Kuitenkin niin pysäyttävästi,
että muistan, aina. Aina.
2001 kevät. Kaupunki lupaa seikkailua.
Ilmassa tuoksuu asvaltti. Päivä on jo levittänyt siipensä yön
yli. Kuin varkain. Alla huuruinen vappu, loputon.
Suosittu rock-baari, joka tarjoaa
näkymän yli kaupungin torin. Toinen kotini. Monta yöllistä
seikkailua olen kokenut tämän baarin ansiosta. Paikka täynnä
ihmiskulkijoita. Pari miestä neljän hengen pöydässä, kaksi
tuolia vapaana. ”Voiko tähän istua?”
Olit häikäisevän komea. Habituksesi
ei ollut ihan sitä, mihin yleensä lankean. Sehän teki kaikesta
vain mielenkiintoisempaa. Puheesi hurmasivat. Kilpailimme, kumpi saa
toisen nauramaan. Jo parin tunnin päästä ensikontaktista
suutelimme. Ystäviemme yllyttäminä. Niin ilmeistä se oli.
And
when you kiss me
On this midnight street
Sweep me off my feet
Singing, ain't this life so sweet
Jatkoimme lähiöön sukulaisesi
asuntoon. Sinä yönä tuskin nukuimme. Nälkäämme söimme
toistemme huulia. Uskalsin toivoa, että olisit prinssini. Että
näkisimme uudelleen.
Seuraavana päivänä erosimme
vilkasliikenteisessä risteyksessä. Minulla oli kävelymatka kotiin,
sinä jatkoit lähipubiiin. Risteyksessä syleilimme ja suutelimme
lähes tunnin. Juuri niin kuin elokuvissa. Tuntui, kuin kumpikaan ei
olisi halunnut päästää irti, peläten, että kaikki särkyy jos
irrotamme otteen.
Niin.
Kului päiviä, soittelimme. Palasit
kotiisi naapurikaupunkiin. Sovimme, että tulen viikonlopuksi
luoksesi. Laskin päiviä kohtaamiseemme. Päivät kuluivat
fantasioiden silmistäsi, hymystäsi, huulistasi. Karvani nousivat
pystyyn kun kuulin äänesi puhelimessa. Rakensin päähäni
mielikuvan täydellisestä viikonlopusta, jonka tulen kanssasi
viettämään.
Perjantai-aamu. Loppukevään harmaus
täyttää ilman. Kassini on jo pakattu viikonloppua varten, mutta
mielessä on jossakin jokin suuri, musta pilvi. Aavistus pahasta.
Tunnen sen luissa ja ytimissä, se hiipii sisään kuin tämä
toukokuinen kalseus. Soitan, kuten sovimme, ennen lähtöäni.
Äitisi vastaa puhelimeen. ”Ai, ei se
oo ny kotona. Se meni johki kaverilleen.” Aha. Epätoivo valtaa
mielen, vaikka koitan pitää sen poissa. Ehkä tulet kohta takaisin.
Ehkä se oli jotain tärkeää. Ehkä soitat pian. Musta
urheilukassini odottaa oven edessä, enemmän kuin valmiina lähtöön.
Odottaa tunnin, odottaa toisenkin. Kolmannen. Iltaan asti. Ja
seuraavaan päivään.
Siihen mennessä, kun saan sinut langan
päähän, olen käynyt läpi kaikki ne mahdolliset pettymyksen eri
sävyt, joita ihminen voi sydämessään kantaa. Sinulla ei ole
järkevää selitystä. Äänestäsi kuulen, että olet humalassa.
Alan pikku hiljaa ymmärtää, että taidat olla ainakin yhtä
ihastunut alkoholiin, kuin minuun. Hieman ihmettelinkin, miten sanoit
tuntevasi kaikki lähibaarin ihmiset nimeltä. Ja miksi asuit äitisi
kanssa. Ja miksi minä ”hikeennyin turhasta” pettyessäni
raskaasti viikonlopun suunnitelmien kariutumisesta.
Juoppoprinssi.
Yritimme vielä sopia tapaamista, mutta
se ei koskaan onnistunut. Velloin pettymyksen meressäni pari
viikkoa. Itkin ja soimasin kurjaa kohtaloani. Miksi taas, näin.
Miksi aina. Juuri kun luulin löytäneeni kaltaiseni, syvästi
tuntevan ja sen osoittavan sielun. Surussani käännyin musiikin
puoleen, kuten aina. Viimeiseen uskolliseen lohduttajaan. David Grayn
”White ladder” levy nousi tuona aikana minulle yhdeksi maailman
tärkeimmistä asioista. Davidin tumma ääni tuuditti minut monta
kertaa uneen, kyynellammikkooni. Hänen tekstinsä kertoivat
samankaltaisia tarinoita, tarinoita ihastumisista, rakastumisista,
pettymyksistä. Pakahduksesta ja sydänsurusta. Ikäänkuin hän
olisi ottanut minua kädestä kiinni, sanonut ”Tiedän, olen ollut
siellä itsekin. Monta kertaa. Yhdessä pääsemme tämän yli. Jaksa
uskoa”. Kunpa olisin tärmännyt häneen sinun sijastasi! Monet yöt
olen ulvonut hänen kanssaan, seuranamme kynttilänvalo, päiväkirja
ja pullo viiniä. Kun ei ole voinut tehdä muutakaan. Kun koko
sisuskalusto on vain halunnut räjähtää siitä pahasta olosta.
Luulen, että pelkäsit. Tiesit ehkä
itsekin, miten se tarina olisi mennyt. Ehkä olit menettänyt jo
jonkun, useammankin. Kuitenkin, tulevana kesänä sain muutaman hyvin
oudon puhelun. Joskus toisesta päästä kuului pelkkää kummallista
rätinää, niin kuin joku olisi yrittänyt puhua ja puhelimessa
olisi ollut jokin kummallinen tekninen vika. Joskus toisesta päästä
ei kuulunut mitään. Vuoden loppuun mennessä puhelut loppuivat.
Minusta tuntuu, että se olit sinä.
Vuosi 2015 on aluillaan. Niille, jotka
Rakkautta etsivät, toivon onnea. Ehkä tämän vuoden rakkaus
kestää.
Ja Jannelle. Meillä oli hetki puhdasta
magiaa. Toivottavasti et ole juonut itseäsi hengiltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti